Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta,
etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana.
Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee
apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän
verstaaseen.
Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta
lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on
liikkeessä.
Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus
iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän
juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän
heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu
kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.
Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt
käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva
elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana
ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa
se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet
hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi:
eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.
Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy
entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.
* * * * *
Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että
hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla
varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin
palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa,
muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia
esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.
Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa,
joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa
pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan
ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä
hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli
kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty
viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja
sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden
jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista.
Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja
musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti
koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen
varsinaisen työajan päätyttyä.
"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.
Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan
kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.
"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului
seuraava kysymys.
"Kyllä minulla on", vastasi Niku vilpittömästi.
"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?"
Niku miettii aikansa.
"Eiköhän halu", sanoo hän viimein, "ole melkein samaa kuin taipumus."
Insinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.
"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin
väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"
"En", vastaa Niku punastuen, "mutta aion kyllä lähiaikoina mennä."
"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja
minä tahdon antaa teidän koettaa."
Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu
puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän
huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä,
sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on
saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta
se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen
saa käsiinsä.
Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet
merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada
äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin,
mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja
raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa
niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.
"Mitähän varten sekin noin", arvellaan. "Nuori, akaton mies."
"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä."
"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan."
"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja
parempia."
Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on
suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri
arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä
ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö
sitten perää?"
"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten
tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä
kysymään asiaa!"
"Kysyn minä varsin."
"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti
tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa
pistouvata."
Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee
hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että
hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei
tiedä mitään.
"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!"
Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan
jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
* * * * *
Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut
työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä
paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi
ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen
ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa.
Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä
siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta
ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.
"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa
ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun
ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava
poissa."
Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta
kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.
Vaan äkkiä hän kohottaa päänsä.
"Perhana!" sanoo hän itsekseen. "Sen minä olen kokonaan unohtanut."
Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä.
Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei
Helmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?
Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon
ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja
hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja
olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli
riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman
vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt
ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan,
vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.
Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu
vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle
työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan
riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee.
Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti
tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.
Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta
hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias
on lipilaari mies, joka osaa asiansa.
"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain
tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään
enimmäkseen viimemainittuja."
Niku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:
"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin
enimmäkseen tulisi olemaan."