"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy
työtä yhdelle ainoalle miehelle."
Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän
sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein
kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei
hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin
olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.
Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen
verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy
muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään,
mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle,
mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli
miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.
Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten
ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee
satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta
mihin vaan.
"Eikös se ole Niku?"
"On kyllä, mitä sitten."
Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja
ojentaa kätensä.
"Et sinä taida minua enää muistaakaan."
Sarkan Nikolai terästää katseensa ja muistelee.
"Peijakas! Et kai sinä vain liene Tuomas."
"Se sama justiin. Kelpaisiko sinulle ryyppy?"
Niku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi
myöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.
"Kiitoksia vaan", sanoo hän, "mutta se on sillä tavalla, että kun juuri
parhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi..."
"Ehdit sinä työtä saada huomennakin."
"Lujassa se vaan näkyy olevan."
"No, ota naukku murheeseen."
Ei viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä,
hänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä
tulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen,
ja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.
"Jaa, että työttäkö sinä vain...?" kysyy Tuomas jotakin kysyäkseen.
"Työttä."
Tuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja
välähdyttää terveitä hampaitaan.
"Ei se elätä", naurahtaa hän. "Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä
taskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla."
"Sitäkö sinä sitten?"
"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja
työttömälle."
Tällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan,
mutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.
"Ei, kyllä minun on lähdettävä taas kurkkimaan ja kärvistelemään."
"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän
taloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt
tarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja
viisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti
muistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin." Ja suutarin Tuomas
toikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.
* * * * *
Mutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset
paikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on
höyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.
"Mutta tehän tulette viinalle", sanoo päällysmies ja katsoo häneen
epäilevästi. "Mahdanko minä voida sellaista käyttää."
"Enkä tule", väittää Niku silmä kovana. "Ja jos tulenkin, niin se on
vain tämän kerran."
"Koettakaa nyt sitten."
Sarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat,
sitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle?
Jos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran
vaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.
Illalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä
olivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti
oli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin
raskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli
iloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt
jatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän
tarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.
Senjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin
kuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä
ei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana
liittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa
huolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja
puuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on
niitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa
ne kyllä käyttää hyväkseen. "Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa
ja muista joskus minuakin."
Kirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun
hän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi
kirjoittamakseen.
"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on",
ajatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.