"Miksen minä saanut sanoa?"
"Herra Jumala, se olisi paikalla tappanut meidät molemmat."
"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun
sitten käy?"
"Niin, mutta sinä kirjoitat aina väliin, ja kun aika tulee, tulet
hakemaan."
"Jos siitä mun tulemisestani sitten on hyötyä. Jos sinä sitten lähdet."
"Sinähän ymmärrät, että minun silloin _on_ lähdettävä. Tuli mitä tuli.
Vaan nyt vielä en tahtoisi."
"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima
lopu, kun tiedän, että sinä..."
"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti
joudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten
tietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan."
Tilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja
tunnelmaa. Ja aika joutuu.
Sarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen
nousee hänen kasvoilleen.
"Se puoli tuntia on sitten lopussa", sanoo hän.
Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun
rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.
"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin."
"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja
omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."
Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen
hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.
"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä
siitä vielä hyvä tulee."
"Kun et sinä vaan minua unohda."
"En kai."
Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön
korvalle ja kuiskasi:
"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai."
Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi
ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta
kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja
suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei
ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.
Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana
Hirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.