Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun
aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä,
katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.
Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut
ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt.
Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen
ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo:
"Helmi!"
Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin,
tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin.
Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että
tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän
vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin
se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän
taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:
"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."
Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat
rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee
mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä.
Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:
"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä
minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."
Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän
mahtimiehiä.
Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut,
mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.
Saaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.
"Entä se toinen", kysyy hän, "missäs se on?"
"Ei täällä ketään ole", vastaa Helmi hätääntyneesti.
Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet
rävähtävät hermostuneesti.
"Älä viitsi valehdella", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:
"Käske sen vaan tulla esille."
"Mutta kun..."
Saaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.
"Pitääkö mun todellakin...", alottaa hän.
Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut.
Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin
tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on
ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt
sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.
Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.
"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten
toisen kerran: "Vai niin."
Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta
pysähtyy siihen.
"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte
selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä
tappiolle."
Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:
"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."
Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä
hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.
"Kuulkaa, isäntä...", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.
Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen
verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.
"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle.
Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme.
Mutta Helmi..."
Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa
yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen
kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut
tarvitsevan! Helmille!
Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa,
kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman
itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein
iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa
päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku,
tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren
katseensa maahan.
Saaren äijä kääntyy tupaan päin.
"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."
Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:
"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli
tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."
Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa
ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.
Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.