Helmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan
pistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra,
jolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. "Niin, niin
se on", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. "Kyllä neiti on arvannut
oikein."
Huoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi
kuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli
tiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.
"Hyvä Luoja", pääsee häneltä väkinäisesti, "mitä minä nyt teen."
"Sitä pitää vähän miettiä, ennenkuin menee puuhailemaan tuommoisia."
Lääkäri katsoo häneen tylysti.
"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille", jatkaa
hän. "Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti."
"Kun en minä voi... se on meidän renki." Lääkäri viheltää itsekseen.
"Kuinka helvetissä", kysyy hän sitten kimeästi, "te hänen kanssaan
olette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytär
Hirvikylästä?"
"Olen... vaan en minä ymmärrä, herra tohtori... Minä rakastan häntä."
"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm... jaa".
— Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen
tuikahdus. — "Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi
olla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos
uskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia
maltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?"
"Kuka?"
"No se renki?"
"Ei. Miksi hänen olisi pitänyt lähteä?"
"Sittenhän ei teidän tarvitse kantaa taakkaanne yksin."
* * * * *
Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten
paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän
päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan
sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi
ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä
keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi
sai mennyksi avaamaan.
"No, mitä se oikein sanoi?" kysyi Niku.
"Arvaat sen kysymättäkin", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.
"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin
tohtoreilta kyselemään."
"Voi sinua!"
"Minua?"
"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko."
"Hm."
"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?"
Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen
kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä
on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne
eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja
odottaa.
Ja hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.