Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin
aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän
viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen
poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo
vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että
se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi
vaatiakaan.
Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat
toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut
niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin
ristin kultainen kimmellys.
Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.
"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.
"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.
"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi
näille ihmisille jotakin.
"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"
"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä
minulla ole mitään tuomisiakaan."
"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren
miehen aseman..." Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja
vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa
yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin
unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei
hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on
viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken;
viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä
eteen on sattunut.
"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan
sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea
vakinaista työtä."
Niku katselee miettiväisenä eteensä.
"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."
"Miksei sitten?"
"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä
pitempiä aikoja olla."
"Mutta ehkä muualla?"
"Sitä en osaa sanoa."
Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:
"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"
"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."
Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka
Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?
"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin
pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein
samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa
sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"
Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee
omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin
äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä
sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.
"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin.
"Hänhän voi olla vielä elossa."
"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on
toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin
tullessani hautausmaalla katselemassa... mutten minä mitään löytänyt,
vaikka miten olisin koettanut etsiä."
Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä,
joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa
niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa
tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:
"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä
niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."
Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin
mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi
pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti
haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi
rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne?
Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.
Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.
"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan
jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin
hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."
Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää,
että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja,
joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen
äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti
ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa
arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen
äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai
riittää.
Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin
erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole
semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän
yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa,
ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille
hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän
ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä
mikään saa häntä viipymään yli aamun.
"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä
joskus ilmoitan."
Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen
verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin
viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se
kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka
rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."
"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on."
"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin
asumaan, jos hengissä pysymme."
Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle
kätensä.
Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä,
mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön.
Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee,
laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri
mielentiloissa on noussut.
Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti
suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun
pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt,
samalle tielle, josta tulikin.
Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei
hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän
maailmassa on aivan yksin.
X
Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole?
Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla.
Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen
katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi
hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus,
ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on
kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.
Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei
kuulu tähän yhteyteen.
* * * * *
Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon
säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista
ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa
parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele
mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että
päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.
* * * * *
Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee
taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on
nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran
epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.
Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja
sinisilmäinen, tulee huoneeseen.
"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri
aamulla siitä puhuitte."
Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan
sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon
isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo,
että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän
ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:
"Menette syömään sitten."
Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt
kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että
tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että
"jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki
käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein
kokonainen kuukausi kulunut.
Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se
ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat
seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain
joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen
ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen
jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon
puolesta ei anneta.
Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu
penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on
ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja
isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat
menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo
illalla.
Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista.
Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää
katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen
ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti
ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.
Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli,
ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja
katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.
"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät
heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi
ukkoseksi."
Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.
"Ei, ei se tänään ainakaan... ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki
saamme onnellisesti korjuuseen."
Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas
kahvipannua kantaen ulos.
"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."
Sarkan Nikolai hymähtää.
"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa", tokasee hän.
Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä
enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.
Mutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.
"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain
yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä
huomannut?"
Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä
huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin... en minä olisi välittänyt."
Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on
jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan
odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus,
että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan
ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.
"Mistäpäin te olette kotoisin?" kysyy hän.
Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja
kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.
"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai
yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä
sen kaupungin lähettyvillä."
"Oliko se teidän kotimökkinne."
"Ei ollut. Se oli vain sattumalta."
"Kai teidän vanhempanne elävät?"
Niku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.
"Äitini kuoli heti minut synnytettyään", sanoi hän sitten miltei
tylysti.
"Entä isä?"
Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti,
niinkuin näytti.
"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on
muutaman tunnin ollut äiti."
Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät
totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.
"Ei sen takia saa olla katkera", sanoo hän viimein.
Ja Sarkan Nikolai myöntää:
"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."
Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti,
mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen
kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys
pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua,
ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee
mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi
katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka
hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa
oikeastaan on tekemistä."
Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen
niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu
kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo
kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan
silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy
oitis takaisin: ei, saakuri, _näin_ minä en voi mennä, mitä se
ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.
Naputus,
Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.
Toinen, entistä hiukan kovempi.
Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää
unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.
Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.
Silloin joku tulee ovelle.
"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.
"Minä, Niku."
"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?"
Ääni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.
"Mene pois", kuuluu taas, "tästä ei ikinä seuraa hyvää."
Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen
jalkansa rappusilta.
"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista", kuiskaa hän vihdoin.
Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu
kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.
"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja
nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.
Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.
"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?"
"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin."
"Niinkö se vain olikin?" tulee melkein kylmästi.
"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät."
Tyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.
Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun
oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.
"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo
hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.
Sitten hän jatkaa:
"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme
sinun tullessasikin."
Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun
kannelle.
"No, anna sanomisesi tulla nyt!"
* * * * *
Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin.
Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen,
mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja
salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin
saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen
hihkaisun.
Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan
Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten
valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista.
Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne,
että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän
on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja
autuutta.
"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.
"Jaa."
"Mitä sinä oikein ajattelet?"
"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on
mahdollista."
"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."
"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."
Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy
hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty
keskeytymättä kestämään hautaan asti.
"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka
minun käy."
"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme
rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin _se_ olisi
saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri
syntikin."
Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa
huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja —
pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa
kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää
jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä
tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja
kuiskaa:
"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa
minut tieheni ja silloin..."
"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.
"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen
työpaikan löydämme, että tulemme elämään."
Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa
itkuun.
"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".
Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille
sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin
vain hellästi:
"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."
"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et
saa lähteä minnekään."
"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä
tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."
Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten
häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet
toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.
Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he
puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan
kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi
tehty kysymys:
"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee."
Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja
olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:
"Meitä ei mikään eroita."
Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa
kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.
Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin,
uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.