Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä
ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä
päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa
osan onnentunteestaan muillekin.
"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin
ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti
se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten
esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan
Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee
kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se
miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja
minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta
aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen
ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset
kasvinveljelle ja -sisarille."
Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava
jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan
liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin
asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.
Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja
kysäisee sivu kulkiessaan:
"Kenelle sinä kirjoitat?"
"Kasvatusvanhemmille vain."
"Pane terveisiä minultakin."
Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän
musteeseen ja jatkaa:
"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se
on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy
ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä
riittää."
Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin
liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta
Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain
kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin
lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.
Mutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä
vakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun
merkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa
kasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.