Kyllähän maantie kulkijansa elättää.
Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme
yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän
muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä
ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin
jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo.
Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri
muuta kuin jalat allansa.
Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää
kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi
tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska
talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku
markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi
vaellus on edessä.
"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan",
arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti.
Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä
näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa
yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?"
tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat
täynnä."
Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina,
röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt
ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia
katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet.
"Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."
Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat
tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon
äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta
ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen
matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.
Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen
alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee.
Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole
tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin
osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin
puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen
enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.
Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat
totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän.
Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on
elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se
käykin.
Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se
on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa
kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava
selkään.
Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon
alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä
otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.
"Mitä te minusta tahdotte?" kysyy hän.
"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" kysyy joku paikkakunnan mies
takaisin.
"Samaa kuin teillä muillakin, — tanssin."
"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien
kestikievari."
"Jaa että kuinka?"
Miehet katsovat häneen kuin tappelunhaluiset kukot.
"Kyllä se on terveellisintä, että alat korjailla luusi täältä."
Tällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan,
minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes
puolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt
samalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi
ylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.
"No hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen
maantielle.
Miehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä
siitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne
jäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää
ottanut palatakseen.
* * * * *
Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin
saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan.
Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta
kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka
kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.
Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa
sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään
maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko
tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten
tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.
* * * * *
Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät
ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri
nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään
ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen
kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.
Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan
olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta
nyt kaikkien taivaan tuulten purema.
"Iltaa!"
Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja
villakori on hänen edessään lattialla.
"Iltaa vaan", vastaa hän.
"Saisikohan teillä yösijaa... tai kenties teillä on omaa väkeä."
"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja
monenlainen poikennut."
"Vai on. No sitten saanen minäkin jäädä aamuun"?
"Miksei rahaa vastaan."
"Kuinka suuri sen rahan pitäisi olla?"
"Minkä nyt antanet muutaman markan. Etkö sinä ole kulkureita?"
"Niitäpä juuri. Ja niillä ei ole markkoja liiemmälti."
"Eikä töitä ole löytynyt?"
"Ei isommasti. Niin vain, että on saanut hengen kitisemään."
"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä
on isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?"
"Miksen, tietysti. Kiitos vaan."
"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu."
"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:
"Eiköhän tuota maksua kestettäne."
Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly.
Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu
kohdalle, on sitä käytettävä.
"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee
hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."
"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin
on tehtävä."
"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara
vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."
Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu
omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo
nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut
sormensa mukana.
"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä
että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä.
Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja
siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."
Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta
sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen
koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt
ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse
viety kaupunkiin hoidettavaksi.
"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän
tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa —
ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa
siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.
"Se oli niin huonossa kunnossa", jatkoi hän sitten, "että sitä on vähän
vaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle
teki..."
Niku on käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Tuohonko lattialle?" keskeytti hän.
"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta
kyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli
katsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt
kahvia."
Eukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on
kulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan.
Hän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta
hänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin
kun itku oli tulemaisillaan.
"No, juo nyt, se on jo kaadettu."
Seinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä.
Niku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä
kiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa
ja nousee lähteäkseen.
"Etkö sinä yöksi jäänytkään?" kysäisee eukko ihmeissään.
"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan
ja paljon kiitoksia."
* * * * *
Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan
Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten
metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.
Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä,
joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut
ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen
kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt
poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.
Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen
väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.
"Voi jumalaut sentään", pääsee hänen huuliltaan.
Ja hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:
"Mutta pirunkos minä sille mahdan."
Sitten hän nukahtaa.