Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä
autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä
rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti
rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia
sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä
syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei
hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt
lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin
täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.
Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku
tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää,
penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin.
Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen
sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella
taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.
Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain
kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat
kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin,
mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on
melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.
Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan
ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli
kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen
takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin
kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta
ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin
aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.
Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän
pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat
he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."
Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui
hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä
tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä
he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut
laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia,
että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan
paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta
työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon
keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt
istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan
täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty
ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä
kävelemään.
Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät,
jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa
rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että
syökööt itse liemensä molemmin puolin.
Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta,
vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän
ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin
työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä
ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen
hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli
viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.
Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten
vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan
marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko
yhteiskuntaa.
Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka
ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä
Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee
laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas
seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.
"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut
tietoa jostakin?"
Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava
yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.
Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella,
vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän
oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran
päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista
ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että
toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma
selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.
Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä
hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut
haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska
myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan
tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia,
jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.
Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne
sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin
opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne,
jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä
asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.
* * * * *
Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu
yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen
vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet
sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan
kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin
siinä hän nukkuisi aamuun asti.
Ihmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.
"Ryssä, perkele. Huora."
Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se
pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi
vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole
vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus
on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis
suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.
Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että
jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei
liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu
laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka
puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai
ei ollut nupiltaan erittäin viisas.
Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko
huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen
on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut
pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole
hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan
hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään
mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään
kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin
ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista
kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.
"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee
ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.
Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen
puolestaan olla ratkaistu.