Vapautuksen viesti humahti yli maan. Kevät kulki edellä punaisen talven
jätteitä pois pyyhkien, juhlapukuun maita ja metsiä pukien. Vapauden
viesti seurasi jäljessä, virkistäen talven saastassa sairastuneita
mieliä.
Viipuri vapaa! Viimeinenkin punaryssien vastustus murrettu! Kun
sanomalehti tämän sanoman toi, oli kuin suuri juhla jokaisessa pirtissä.
Ja ulkona keväinen aurinko paistoi ja kiuru visersi korkeudessa.
Riennettiin kynnöksille. Kelpasipa auransa painaa vapaaseen maahan,
jota ei ollut enää ryssän saasta ja punainen pakkovalta painamassa. Ja
kyntäjä saattoi kysyä vielä kuin ihmetellen itseltään: Oliko se nyt
todellakin totta, että _ryssä_, satavuotinen painajainen, oli työnnetty
omalle puolelleen? Eikö todellakaan tarvinnut enää pelätä kotoisia
punaisia pyöveleitä eikä kuunnella heidän rakkikoiriensa räkytystä?
* * * * *
Mäenpäähän tuli postinkantaja, heitti sanomalehtitukun pöydälle.
Puheisiin puuttumatta kiiruhti edelleen.
Perhe oli äsken päässyt aterialta. Piiat korjasivat pois ruokia
pöydältä.
— Otahan nyt, Jussi, lehti, ja lue kuuluvasti, miten ne lahtarit taas
etenevät, virkahti virnistellen joku miehistä, joka vielä äsken oli
kylällä juoruja levittäviltä ämmiltä uutisenjanoaan tyydyttänyt.
Jussi otti lehden ja avattuaan hymähti itsekseen:
— Taisipa tulla nyt pippuriuutinen Mannerin miehille.
Jussi luki ääneen, melkeinpä huutamalla suuret uutiset ja virkkoi
luettuaan:
— Siinä sen näitte! Joko nyt uskotte!
— Voi pahulainen, kun eivät saaneet kiinni niitä pääpunikkeja, kivahti
vanha Tuomas.
— Kas, ja täällä on jo Helsingin lehtiäkin.
— Eipä taida olla »Työmiestä».
— Ei näy. On saattanut postinkantaja unohtaa.
Jussi iski silmää Tuomaalle.
— Mihin lie »Voimakin» uupunut, kun ei ole pitkään aikaan näkynyt?
— Pohjalaiset olivat pistäneet surmansilmukkaan ja...
— Elkää tuossa nyt rehennelkö... ei sitä nyt vielä tiedä...
keskeyttivät punaisimmat.
Emäntäkin oli tullut tupaan ja huomasi erikoista miesten ilmeistä ja
ilon johdosta.
— Kuulkaa, emäntä, nyt on sota loppunut. Eiköhän pistetä kahvipannu
tulelle!
Jussi, jonka iloisuus oli jo toisiinkin tarttunut, luki uutiset
emännälle.
— Kohta sieltä isäntäkin palaa ja Lauri.
Emäntä ei vielä uskonut kuulemaansa. Täytyi ottaa lehti ja katsoa
omilla silmillään. Luettuaan poistui emäntä kamariinsa. Sydän oli
kiitollisuudesta pakahtua. Täytyi laskeutua polvilleen siinä kevätillan
hämärässä.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli emäntä jo varhain liikkeellä. Aurinko nousi
lämpimän punaisena tuoksuvan metsän takaa. Avonaisesta ikkunasta
tulvehti sisään lintujen laulua ja lehtisilmujen tuoksua. Tuntui ihmeen
kevyeltä aloittaa päivän askareet.
Oli lauantai ja palvelijat saivat ryhtyä huoneita puhdistamaan. Emäntä
määräsi, että joka nurkka oli tarkoin puhdistettava ja tuuletettava.
Ikkunat ja ovet avattiin ja kevään henki sai vapaasti tulvehtia joka
loukkoon.
Puhdistusinto oli tarttunut vanhaan Tuomaaseenkin, Haki metsästä
virpoja ja nitoi luutia, joilla pihaa käytiin puhdistamaan.
— Ja joutuin! komensi Tuomas. — Saattaa sieltä miehet kotiutua minä
hetkenä tahansa.
— Talo pitää tulla puhtaaksi kuin puteli ulkoa ja sisältä!... Heh...
ihan tässä vanhankin miehen veret nuortuu... Ja miehet kynnökselle!
— Elä komenna!
— Käy itse kyntämään!
— No helkkuna! Ettäkö vastaan haraamaan! Mars pellolle!
Tuomas kekkelehti ketteränä. Huvikseen komenteli. Pellolle painuvista
miehistä muutamat jurisivat:
— Saisivat äijä-kääkästä valkoiset hyvän luutnantin!
— Tai kenraalin! Nauhan vain sitoisi sille käsivarteen.
Puolipäivään päästyä oli talo puhdas ulkoa ja sisältä. Tuomas oli
hakannut metsästä näreitä ja pystytti niitä pihaportin pieliin ja
kuistille. Emäntä hymähti:
— Jospa laitatkin suotta aikojaan, eivät sattuisikaan miehet vielä
tulemaan.
— Miten käynee, mutta kyllä minusta semmoiselle tuntuu, että
iltasaunalla jo tulevat.
Ja illansuussa miehet palasivatkin. Kirkonkylään olivat saapuneet
tuttujen hevosmiesten mukana ja jatkoivat siitä jalkaisin matkaa kotiin.
Miehet kävelivät rinnakkain maantiellä väliin keskustellen, mutta
sitten taas vaieten. Tuntui olevan kumpaisellakin paljon mietittävää.
Varsinkin Juho pysyi harvasanaisena. Oli käynyt muutenkin jurommaksi
Tuomaan kuoleman jälkeen.
Siinäpähän oli jo kotiniitty tien varressa ja niityn läpi juokseva
puro, tulvillaan kevätvesistä. Kirkkaaltapa näytti heinän oras.
Olipahan puu katkennut puron sillasta. Pitäisi panna seuraavana
päivänä uusi. Mutta sehän olikin huomenna sunnuntai... Nyt päästään
lauantaisaunaan.
— Ovatkohan jo kauran kylväneet? virkahti Lauri.
— Eiköhän... kyllä kai Tuomas... lieneekö sitten maat tulleet kuntoon
karhittua. Pitääpä aamulla käydä katsomassa.
— Jos minäkin tulen.
— Tule vaan.
Loppui niittyaukeama ja tuli talon hakamaa.
Eikös ollutkin jo lehti tuossa taas kasvanut isommaksi kuin muualla. Ja
siinä sama lintujen ilonpitopaikka kuin ennenkin. Olipa siinä ääntä!
Nyt, nyt tuli kotipelto tuossa aukeamassa!
Päästyään peltoveräjälle paljasti Juho päänsä ja Lauri seurasi isänsä
esimerkkiä. Samassa välähti laskeva päivä pilvenraosta paistamaan, kuin
tervehtien tulijoita.
Siellä oli talo peltojensa keskellä kuin ennenkin. Se rakas kotitalo
oli säilynyt hävitykseltä. Yhtä kumminkin puuttui. Juureva Tuomas
ei ollut siellä enää tästä lähtien raatajana. Ei saanut mies palata
voittajana kotitanhuilleen.
— Jokohan ovat saunassa? arvaili Lauri. — Ovatkohan osanneet odottaa?
— Näyttää niinkuin olisivat kylyssä parhaillaan.
Juho joudutti askeleitaan Laurin jälkeen. Kovinpa se poika nyt
kiirehtikin...
— Katsohan, kun ovat pistäneet näreitä portin pieleen. Ovat kai
odottaneet.
— Niin kai. Ja kuistikin on havutettu.
Miehet astuivat tupaan ja riisuivat reppunsa ja sotamuistoiksi tuodut
tikarinsa naulaan.
Emännän täytyi istahtaa penkille. Yhtäkkiä yli tulvehtiva ilo teki ihan
voimattomaksi.
— Eivätkös tulleetkin... Tuomas sanoikin tuntuvan semmoiselta ja sanoi
odottavansa.
— Eikö äiti odottanut?
— Kyllähän minä... mistäpä minä niin varmaan tiesin. Olisi se saunakin,
vaan taitaa olla nälkä... Jos minä toisin ruokaa, toimitteli emäntä
osaamatta mihinkään ryhtyä.
— Ensin ne on saunassa sotaliat pestävä, arveli Juho liikehtien
niinkuin olisi kotiperkkioiltaan palannut. Ei puhunut, ei ylistellyt.
Niinkuin ennenkin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen painui
saunatielle ja miesten kanssa alkoi kotoisista asioista haastella,
välittämättä siitä, että miehet olisivat halusta sotauutisia
kuunnelleet.
Suvinen ja lämmin lauantaiehtoo oli kuin juhlanaatto Mäenpäässä.