Jo hautajaispäivän iltana olivat Juho ja Lauri lähteneet toisten
rintamalle-menijöitten mukaan. Ei joutanut viipymään, vaikka äiti
olikin pyytänyt edes seuraavaan aamuun jäämään. Äiti jäi yksin
niskoittelevien palvelijoitten ja vanhan Tuomaan kanssa taloa hoitamaan.
Muutamia työmiehiä oli tullut lisää taloon. Joukossa oli kaksi Mäenpään
alustalaista, jotka, kapinan alkuviikoilla oli vangittu, mutta isännän
pyynnöstä nyt vapautettu. Nämä olivatkin hiljaisia ja kaikin puolin
työteliäitä miehiä. Emäntä ponnisti viimeisetkin voimansa pysyäkseen
jalkeilla. Ihmeen vähiksi ne voimat olivatkin kevään kuluessa menneet.
Navetassa ei jaksanut enää käydä töitä katsomassa kuin silloin tällöin.
Palvelijat saivat siellä sotkea mielin määrin. Vanha Tuomas koetti
järeällä kiroilullaan pitää puolensa piikain kanssa, mutta nämä vain
naureksivat ja salaa haukkuivat häntä porvarien kätyriksi.
— Parhaita lunttuja ne ovat sattuneetkin tähän, nuo piian pirulaiset,
juritti Tuomas. — Ovat niin punaisia ja solirattia, että ihan pahaa
tekee. Saisi herjät passittaa ryssien mukaan, peijakkaat!
Mäenpäähän olivatkin sattuneet kaikki työmiehet ja palvelijat Tuomasta
ja paria muuta miestä lukuunottamatta punaisista punaisimpia. Apua ei
ollut hyvästä kohtelusta eikä neuvoista. Kapinan myttyyn meno, joka
nyt jo nähtiin, sai ne, mitkä jäljellä olivat, vain äreämmiksi. Kysyi
todellakin kärsivällisyyttä päästessä heidän kanssaan eteenpäin.
Posti-iltoina sulkeutui emäntä omaan kamariinsa lukemaan lehteään.
Kirjekin tuli väliin Laurilta, ja sitä useampaan kertaan lukiessa kului
ilta.
Mutta sittenpä alkoikin pitkä ja uneton yö. Kaikki se, mikä päivällä
taloustoimia suoritellessa pysyi loitommalla, hyökkäsi yön hiljaisina
hetkinä kuin pahana painajaisena kiusaamaan. Tulivat aina ja yhtämittaa
ne samat kysymykset vaivaamaan. Olivatkohan miehet vielä hengissä vai
olivatko ehkä haavoittuneet? Olivatko edes yksissä ja saivatko hoitoa,
jos sinne kentälle jäivät?
Huolellinen kodin haltia, joka talossaan tiesi jokaisen nauhanpäänkin,
olisi tahtonut tietää myöskin läheistensä vaiheet joka minuutti. Ja kun
ei mitään saanut tietää, niin se hiljaisena tulena kulutti.
Mutta kukapa taistelun tuoksinassa jouti ajattelemaan näitä äitejä,
joita oli joka talossa, joista miehiä oli sotateille suoriutunut,
ja jotka salassa suorittivat suurtyön, taistelun hiljaisissa
kotinurkissaan.
* * * * *
Eräänä posti-iltana saatiin sitten tieto Mäenpäässäkin pääkaupungin
valloituksesta. Emäntä sulkeutui kuten tavallisesti kamariinsa
lehtineen ja kirjeineen, mutta pirtin puolella alkoi juttu luistaa.
Työmiehet jakautuivat kahteen leiriin kuten ennenkin. Toiset vieläkin
kannattivat kapinaa, toiset tuomitsivat sen.
Joku jälkimmäisistä virkkoi, luettuaan uutisen kaupungin valloituksesta:
— Jopahan taisi nyt punikkien pesä levitä.
— Jo levisi. Eikö liene paidan helmukset liepottaneet yhtälailla kuin
ryssienkin lähtiessään.
Se oli kuin pommi, joka heitettiin vastakkaiselle puolelle. Se räjähti.
— Elähän kehu, ei se niin leviä. Vielä on Viipuri jäljellä.
— Luulettekos, porvarien kätyrit, että sitä niin vain perään annetaan!
Rotanloukkuun se Manneri lahtarit juoksutti, on se yhtä viisas kuin
Hintenpurikin, rehenteli joku miehistä.
— Olkoon miten viisas tahansa, kyllä se nyt on loukussa, arveli
edellinen.
— Ja pysyy, vahvisti toinen. — Loppui se nyt viimeinkin työväen
nenästävetäminen.
— Hulluinhuoneestahan niillä on johtajatkin, jurahti vanha Tuomas
nurkastaan, jossa oli rysää vannehtimassa. — Joutavat käydä nyt
käpäläkantaan, hitsiläiset.
— Elä puhu Tuomas sillä lailla, varoittivat punaiset.
— Miks'en puhu... ette nyt niillä vallankumousoikeuksillanne vanhaa
miestä peloittele, tokaisi Tuomas ja lisäsi:
— Rosvoja olivat, hirteen joutaisivat.
Punaisimmat miehistä kiehahtelivat voimatonta vihaansa.
— Kyllä sinulle näytetään, ja vielä muillekin!
— Odotetaan, kunhan punaiset joutuvat!
— Variksenpeläteiksi pellonseipääseen ne silloin porvarien nuoleksijat
nostetaan!
— Kyllähän se nyt Tuomaskin puhuu, kun on saanut isännän liepeillä
heilua...
— Puhuu päähänsä reikiä.
Vanha Tuomas hymähteli. Pyöritteli tupakkapurua suussaan. Jurahti:
— Vaikka pää kuin seula, niin sittenkin siellä on enemmän järkeä kuin
punikkien sinatyörilöillä, kaikki Kakolan miehiä.
Kukapas Tuomaan kanssa viitsi kinata.
Tuli hetken kestävä hiljaisuus. Piiput vain pihisivät ukkojen
hampaissa. Vihdoin joku kyllästyi äänettömyyteen ja aloitti järkeillen:
— Mikähän se mielen vie näiltä muutamilta kavereilta, kun näitäkin
venäläisiä veljiä haukutaan.
— Kun ei ymmärretä. Kyllä se nyt leivässäkin älytään, kun ei ole
venäläinen antamassa. Mitäs Suomen porvareilla on.
— On niillä saksalaista lyijyä leivän asemesta.
— Ja lahtareita.
— Ei ole venäläisessä mitään vihaamista. Hyvä mies.
— Ja hyvälle se haiseekin, jurahti Tuomas nurkastaan.
Loppui juttu siilien sillä kertaa, sopivassa tilaisuudessa taas
alkaakseen vieläkin kiihkeämpänä ja raaempana. Ei ollut enää »Työmies»
kiihoittamassa, täytyi elää entisillä eväillä, ehkä pitemmänkin aikaa.