Punamäen torpassa oli hiljaista. Sunnuntaipäivä tuntui pitkältä, kun ei
ollut »Työmiestä» lueksittavana, eikä sattunut vieraitakaan käymään,
joiden kanssa olisi saanut puhetta pitää.
Kevätaurinko koetti tirkistää sisään paikatusta ikkunasta. Vanha Kustaa
oli muutamia viikkoja sitten palannut vankilasta kotiin ja makaili
siinä nyt ryntäillään ja käryytteli piippuaan. Saara luki vanhaa
sanomalehden kappaletta ikkunan ääressä, haukotellen välillä.
Olivat äsken olleet päivällisellä, ja Kustaa oli kiroillut ruoan
vähyyttä. Porvarit eivät mitään antaneet, vaan kaikki Saksaan
lähettivät. Mutta olipa hyvä kärsiäkin, kun tiesi, että pian pääsee
käsiksi runsaampaan elämään. Eivät enää viipyisi kauan Englanti ja
Ruotsin toverit sotavalmisteluissaan. Kun tulevat rajan yli sieltä
pohjoisesta, niin silloin tässä hiljalleen lähtee vielä hänkin muitten
mukana auttamaan ystäviä. Ei tosin enää jaksa asetta kantaa, ei
ainakaan tapella, mutta onhan oppaana, kun tänne saakka kerkiävät.
Tästä samasta oli jauhettu joka päivä, ja Kustaa oli kostonhimoaan
kutkutellut sillä uskollaan, että Englanti ja ne muut tulevat
auttamaan. Siitä oli äskenkin haasteltu ja hetkeksi taas vaiettu.
Nytpä vanha Saara keskeyttikin vaitiolon kysymällä Kustaalta:
— Uskotko sinä sitten varmasti, että ne tulevat kurittamaan näitä
valkoisia...?
— Mitkä niin...?
— Nepä, joista haastat... Englanti ja Ameriikka ja ne muut.
— Ka, etkö tuota nyt tolkuttamatta usko. Hullu akka, kun vielä epäilee.
— Se ei sitten pysyisikään näiden valkoisten valta, virkkoi Saara
mietteissään.
— Eipä tietenkään. Tulevat sieltä vielä Venäjältä Tokoi ja Mannerkin.
Tulevat suurina miehinä.
— Konstikos on tullessa, jos se kerran niin käy, vahvisti Saara.
Kustaa täytteli piippuaan, katsellen sillanrakoja. Ei tuntunut oikein
semmoiselta, että olisi jaksanut innostua. Vaikka uskoikin, että ne
»tulevat sieltä rajan yli ja samoin Tokoi ja Mannerkin», tuntui vain
niinkuin olisi oikea pohja revennyt alta pois. Kostonhimo ja äänetön
viha olivat vain tasapainoa ylläpitämässä.
— Kuuluu eilen Mäenpäänkin isäntä poikineen palanneen kotiin, virkkoi
Saara painavan äänettömyyden katkaisten.
— Niin kuuluu, jurahti Kustaa.
— Milloinkahan sieltä Kaisu palannee, saa nähdä. Jos jääneekin sinne
loppuiäkseen.
Saara oli koskettanut arkaan kysymykseen. Tytön meno valkoisten
puolelle kuohutti varsinkin Kustaan mieltä. Että olikin tyttö kehdannut
häpäistä luokkansa ja vanhempansa.
Kustaa heilahti kärsimättömästi.
— Pysyköön vain siellä, lahtarien piikana, kivahti. — Ei täällä yhtään
kaivata.
— Entäs jos sattuisi tulemaan, virkkoi Saara arasti.
— Niin tuosta ovelta saa takaisin kääntyä, häpeämätön lunttu...!
Ei puhuttu siitä sen enempää. Ei uskaltanut Saarakaan sanoa, että
tänään pitäisi Kaisun kotiutua. Oli aamupäivällä Hakamaassa käydessään
kuullut kerrottavan. Hakamaan tytär kuului tulevan myöskin kotiinsa, ja
yhtä matkaa pitäisi Kaisunkin...
Tulkoonpa milloin tahansa, samantekevää hänelle on. Tuntuu toisinaan,
kuin ei olisi oma lapsikaan, kun kehtasi semmoisen tehdä. Joskus
vielä panee ajattelemaan, että olisi anteeksi annettava, jos kotiin
tahtoisi palata, mutta ei tuntunut yhtä läheiseltä kuin ennen. Isä oli
heidän vankinaan ja Kustaa on vieläkin, jos eivät jo liene häntäkin
mestanneet. Ja tytär vain ei tästä mitään... Parasta onkin, että pysyy
vain siellä, mihin on lähtenyt.
Saara katseli ulos, silmä viivähti kylätien päässä. Ei olisi kehdannut
sinnepäin katsella eikä tunnustaa itselleen tyttöä sieltä tulevaksi
silmäävänsä. Oli vain vetäjäinen, mikäpähän lienee ollut, joka pani
katsomaan.
Ja olisihan tuo mukava nähdäkin, minkälaiseksi on käynyt.
Mitä? Nythän se sieltä taisi tullakin, heiskale.
Se näkyi olevan.
Saara silmäsi hieman hämillään mieheensä ja taas takaisin tulijaan.
Mitähän ukko sanoo? Ajaakohan tuo ulos tuon heti?
Eikö ollutkin herjalla lakki päässä! Ja mikä lakki! Samanlainen kuin
lahtareillakin.
Saara tunsi sydänalaansa etovan. Tuli kuin vartavasten härnäämään.
Tyttö tuntui viivyttelevän porstuassa. Hieman arastellen aukaisi tuvan
oven.
— Päivää, kotonahan täällä ollaan.
Saara murahti jotain vastaukseksi, mutta Kustaa katsoi tyttäreensä kuin
iskevä saaliiseensa. Mustat veret näyttivät naamaan kohoavan.
— Porvarien kätyri ja ilmiantaja, sähähti hän hampaittensa lävitse. —
Kehtasitkin enää tulla!
— Käy istumaan, kehoitti Saara kylmästi.
— Lahtarienko kanssa sitä tultiin?
Tyttö näytti olevan hämillään.
— Hakamaan Annan kanssa minä tulin.
Kustaa imi piippuaan, savupilvi pölisi yli tuvan.
— Et tainnut siellä veljestäsi mitään kuulla? kysyi äiti yhtä kylmästi
kuin äskenkin. — Tiennet, että valkoisten vankina on.
— Näin silloin kun vankina kuljettivat rintamalta. Myöhemmin tiesin,
että oli murhaiskun antanut Mäenpään Tuomaalle.
Tytön ääni kuulosti varmalta.
— Mäenpään Tuomaalle! virkahti Kustaa.
— No siitäkö se sitten... kun puhuivat, että taistelussa kaatui. No
kyllä se mies joutikin.
— Älkää puhuko isä enää noin, pyyteli tyttö.
— Miks'en puhu! Taidat toimittaa uudestaan telkien taa!
— Enhän ole ennenkään toimittanut, puolustautui tyttö ja katseli arkana
ja kuin säälien isäänsä.
— Et! Ilkeääkin, raato, ilmiantaa omat vanhempansa! Etkä yhtään häpeä!
— En, lausui tyttö varmasti. — Ennemmin saisin hävetä nyt, jos en olisi
ilmoittanut.
— Vankinapa pitivät itseäsikin, rähähti Saara nauramaan. — Ei ollut
siitäkään apua. Häpeämätön olet!
Tyttö ei ollut samaa odottanut äidiltään kuin isältään. Ripsien raosta
vierähti pari pisaraa.
— Mitä varten nyt äitikin... minähän olen tehnyt kaikessa oikein ja...
— Vai oikein! Menit suutasi niille soittamaan, nämä palkkioksi pistävät
tyrmään, ja kun sieltä tämä pääsee, niin suoraa päätä lahtarien haavoja
nuolemaan. Hyi helvetti!
— Minä pyytäisin isää nyt...
— Ja mikä se on tuo laitos sinun päässäsi? keskeytti äiti. — Eikö
liene lahtarien lakki. Taisit sen siellä joltakin kaatuneelta siepata.
Ilkesit tuota lähteä näyttelemään!
Tyttö oli noussut seisomaan. Poskipäillä paloivat tummat veret. Hänen
omat vanhempansa häpäisivät noin häntä.
Kustaa oli tempaissut lakin tytön päästä, katseli sitä ja heitti
nurkkaan.
— Hyi saatana, kun kynteni pilasin. Pthyi!
Tyttö karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan, otti lakin, painoi päähänsä
ja meni ovelle. Vaivoin sai hillityksi itsensä.
— Isällä ja äidillä ei siis ole yhtään hyvää sanaa minulle.
— Vai vielä tässä hyviä...!
— Taitaisi pitää vielä kiitellä! Siellä on veljesi ja eikö sinne
jäänekin.
— Hyvä kun jäisi. Murhaajaa en minä tunnusta veljekseni! kuohahti tyttö.
— Mene helvettiin! kivahti Kustaa nousten seisomaan. — Eläkä astu tähän
pirttiin, jollet mieltäsi muuta!
— Sitä minä en tee!
— Niinpä mene sitten!
Tyttö seisoi hetken vaieten. Ääni värähti hänen hiljaa virkkaessaan
ovella: — Hyvästi sitten.
* * * * *
Kaisu oli kävellyt nopeasti niin kauan kuin pääsi metsätielle. Oli
katsonut pihaveräjällä kerran jälkeensä. Siellä istui äiti ikkunassa.
Tyttö painui nyyhkien kivelle. Hän oli joka askelella odottanut,
että äiti tulisi hänen jälkeensä, huutaisi kääntymään takaisin ja
alkaisi sovintoa haastaa. Mutta äidin kasvot ikkunassa olivatkin kuin
kivettyneet. Kivikovana pysyi sydänkin.
Tyttö itki hiljaa nuoreen koivuun nojaten. Siinä suli vähitellen suru
ja katkera mieli. Jos vanhemmat olivat hänet hylänneet, niin olihan
hänellä Jumala, joka varmaan ei hylkäisi.
Mihin hän nyt menisi? Mäenpäässä olisi otettu avosylin vastaan, mutta
Lauri oli jo kotona ja sen vuoksi ei olisi kehdannut mennä. Ei sinne,
ei vielä ainakaan. Sitten jos...
Ajatus täytyi katkaista. Tyttö tunsi poskiensa kuumenevan. Niin,
miks'ei hän sitten menisi, jos Lauri kerran vielä pyytäisi.
Tyttö nousi ja lähti ripeästi astumaan. Kyllä kai joku ovi on aina
hänelle avoinna. Hakamaankin isäntä oli pyytänyt jäämään heille.
— Tokkopa siellä kotonasi suopein silmin sinua katsellevat, kyllä minä
ne siksi jo tunnen, oli sanonut. — Jäisit tähän meille ja pitäisit vain
kotinasi.
Mieluummin hän olisi mennyt Mäenpäähän, mutta täytyi jäädä odottamaan.