Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin
alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan
tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun
ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.
Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan
joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne,
missä taistelu oli alkanut.
Kolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.
Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi
jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet
kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa
sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!
* * * * *
Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa.
Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot
siellä ajaisivat.
Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen
veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten
korkeudessa väräjäviä tähtiä.
Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui
olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen
niinkuin aina ennenkin.
— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.
— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin,
poika, ole niin tehtävä?
— Kyllä. _Miehiä_ siellä tarvitaan.
— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa
vapaus.
— Tuskinpa vain.
— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä
pian täyttää sinun paikkasi siellä.
— Kyllä, isä.
Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja
tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain
ajoivat.
* * * * *
Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä
oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin
viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli.
Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.
Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on
selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan
kylvöllä hävitetty.
Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä
vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien
avaruudessa tuikkiessa.