Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä,
jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»
Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli
elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät,
kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne
otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.
Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa
odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.
Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta.
Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin
kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!
Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut.
Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle
ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.
Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet
hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä
takaisin.
Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin
määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on
välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti
niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.
Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi
käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä.
Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä
sille matkalleen jäädä.
Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun
miehet harvenivat.
Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille.
Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään.
Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan
ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni
lähtö jäädä lähtemättä.
Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy
talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti
taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru
kallistaisi sinne omiensa joukkoon.
Mutta kaikkeapa tässä... Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella
edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.
Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.
— Mihin sinä nyt...?
Juho mietti:
»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»
Mutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.
— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän
ja painui penkille.
— On tapahtunut Herran tahto.
Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon
koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.
— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.
— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.
— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa
nyyhkyttäen.
Juho istahti äidin viereen.
— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin...
Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa
hautaan laskemaan?
— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?
— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.
— Jäisikin Lauri jo kotiin.
— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on
saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.
— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?
— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo
kevätkylvöön palaamme.
Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.
Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.
Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan,
että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka
kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma
veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja
palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.