Lauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä
katsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin
tällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun
juoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.
Oli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään
pysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä
pitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy
toiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien
sorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle.
Punamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa
punikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan
haavansa.
Lauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin
haavoittanut hänet taistelussa.
— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa
murha-aikeessa... takaapäin salakavalasti...
Keskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin
otsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta
tärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista
urhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin
kuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas
rinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka
taisteli viimeistä suurta taisteluaan.
Hämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi
kätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä.
Posket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.
— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku
miehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika... Nyt suoritetaan
viimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä,
aiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta,
ymmärrätkö... hän on hoitanut minua... Saakoon elatuksensa osastani
Mäenpäässä... niin kuuluu testamentti... Ja nyt taisteluun! Ketjuun,
eteenpäin, mars!
Tuomaan rinta nousi vielä kerran ja sitten asettui lepoon.
Laurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä
huoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:
— Meni taas pois yksi maan parhaimmista. Emme voineet auttaa.
Lauri seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärään yöhön.
Mitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista
hourailua, vai olisiko Kaisu todellakin...?
Ovelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen
seisoi hän sanattomana.
— Kaisu!
Tyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut
enää oikeutta.
Lauri meni ja otti tytön käden omaansa.
— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt
jotakin...
Tyttö kertoi tulonsa, kaiken muun jätti vielä kertomatta.
— Ja olet hoitanut Tuomasta. Olisinpa ollut hänen tilallaan!
Puna kohosi tytön poskille, mutta hävisi jälleen.
Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka
vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin
kalpeni ja punastui.
Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat
kumpaiseltakin.
Hetken kuluttua virkkoi tyttö:
— Tuomas kai viedään kotiin.
— Niin, sinne kai... isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä
täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.
— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.
Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti
peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.
— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin... mutta —
Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran...
— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.
Lauri katseli ihmetellen tyttöä.
— Miten niin?
— Enhän minä tiedä... mitä ennenkään... — tyttö ei oikein tietänyt mitä
sanoisi — mutta nyt...
Sanat katkesivat. Kirkkaat pisarat vierähtelivät ripsien raosta.
— Hyvä tyttö, sano nyt mitä aioit.
— Kuulin, että Kustaa on syyllinen veljesi kuolemaan ja...
— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa
lähtiessä. Oma...
— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi
muistoksi meille.
— Nyt en sinua yhtään ymmärrä.
— Tulet vähitellen ymmärtämään. Minä olen murhaajan sisko.
— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu
nyt kokonaan sinusta.
Kaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän
pyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.
Tarttui Laurin ojennettuun käteen ja puristi heikosti.
— Jos sinä niin tahdot...
— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro
terveisiä isälle ja äidille. Ja odota.
— Etkö tule Tuomasta saattamaan?
Lauri mietti hetkisen.
— Jos vain pääsen. Ja nyt hyvästi.
Lauri meni vuoteen luokse, laski kätensä veljen otsalle.
— Hyvästi, veli, ja kiitos kaikesta. Menen täyttämään määräystäsi.
Tultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky
kuului: eteenpäin!