Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja
renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville
tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta
työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista,
mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.
Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun
kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli
tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen,
ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja
sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin
vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.
Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi
saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön
ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän
kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä
huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän
lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä,
jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi
osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi
vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen,
joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella
että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei
saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet
kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi
tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.
Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.
Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi
miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä
vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä.
Kurjuus seuraisi kurjuutta.
Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.
Tämäpä nyt oli merkillistä!
Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.
Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.
Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti
kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat
laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin
miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua
puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja
lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa.
Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta
puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.
Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä
kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät
sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.
— Älkää hyvät lapset... aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.
Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä
navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?
Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa.
Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli
nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.
— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa,
kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.
— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.
— Saattavat ehkä voittaakin.
— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa
saisivat vain aseita.
— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä
punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.
— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.
— Saattaapa, saattaa.
Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain
valaisi tupaa.
— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi
emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt
hukkaan.
— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä
se olisi silloin punaista alusta loppuun.
Juho huokasi raskaasti.
Äänettömyys yllätti taas heidät.
— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen
mietteissään.
Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana
on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine
mökkiläisineen.
— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.
— Niin... Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen
pohjalaisilla.
Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti
lampun ja virkkoi emännälle:
— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin.
Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta
aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi...
— Et kai sinä nyt lähde yön selkään... Saattaisi olla vaikka minkä
tekevää...
— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä
takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.
Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:
— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.
— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.
Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella
tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.