Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava kohtaus.
Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään maaten
piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on kehrännyt,
mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin karsinannurkassa.
— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa Kustaa
kuin itsekseen.
— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.
— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.
— Punakaarti? Aseet?
Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.
— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon? Kai
se jo riittää, kun Kustaakin...
— Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa hyväksi
lähtisi.
— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse aloittamassa...
— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.
— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.
— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen. —
Minä en ilkeä kuunnella sinua.
— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun punaisten
kanssa tänne aseita haalataan ja...
— Suus kiinni! ärjähti isä.
Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti
suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä
rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.
Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita
hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan... hänen ennen niin
rauhallisessa kodissaan.
Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli
puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä
puhuttu mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä
aherrettiin ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä
oli ruvennut lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten
tilaamalla sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon,
ja äitikin oli alkanut uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset
nykyisessä yhteiskunnassa. Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään
enää tehdä työtä. Joskus viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja
sahalaitoksissa ja palasi sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.
Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen
jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.
Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut
lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen
pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista
saarnaamista.
Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä, lähti
punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka hän
itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen
kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan jaksanut
enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä ei kuuluisi.
Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei ollut
hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut kääntyä.
Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä. Punaiseksi
kai häntäkin luulivat.
Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi
häntä uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan
itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän
villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.
Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään ratkaista
maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt.
Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset lähtivät omaksi
häviökseen taisteluun.
Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja
hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei
voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan
mellastamassa.
— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin nopeasti
valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?
Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.
Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin toimintaa,
jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt
parhaillaan...
Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada varmuus,
oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä ja mitä
he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen elämän
turvaamiseksi.
Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan
nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa
säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi
kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois
työntämällä kuuli ja näki hyvin.
Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi
kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan asti.
Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat
varmaankin urkkijana tappaneet.
Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten
pystyssä.
Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän rientäisi
viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä vangitsisivat
isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi? Ehkäpä eivät
isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei, kyllä se olisi
sentään kauheata.
Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset lähteä
kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä... ja nyt vasara paukahti, se
oli kai päätös... Voi herra Jumala!
Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena. Vaivoin hän
sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan. Kirkonkylään! Oliko jo
myöhäistä?
Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä. Nopeammin!
Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän ehtisi? Ehkä
tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat ehkä isän ja
äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut ajatella, täytyi
vain ponnistaa.
Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai
jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina. Eteenpäin!
Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet
horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.
Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.
— Tärkeätä... johtajalle, läähätti tyttö.
Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.
Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät
häneen.
— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?
— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita ja
vallankumousoikeus...
Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.
Luulivatko, että hänkin...
— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!
— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat
kuolemantuomioita...
Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.
— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?
— Mäenpään isäntä... mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa
tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä...
— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?
— En. Minä tulin yhtä mittaa.
Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.
— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne
harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?
— En, kuului tytön jyrkkä vastaus.
Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan määräystä
lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.
— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.
— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan kylmästi. Ja
ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:
— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että menisivät
varoen mökkiin.
Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä
punaiseksi ja valehtelijaksi!
Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja
kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle ja
kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.
Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei kumminkaan
maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään sivuhuoneen sohvalle
lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei näyttänyt joutavan nukkumista
ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan kiire. Miehiä tuli ja toisia meni,
kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt. Olikohan mennyt toisten kanssa
Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja äiti vangittuina tänne? Isä taas
varmasti kiroaisi tietäessään, että hän on ollut ilmiantajana! Kotiin
ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä kysymään, eikö hänellekin olisi
täällä jotakin tehtävää. Hävetti mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi
puhua Mäenpään isännälle.
Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä esikuntaan.
Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen torpalla, mutta eivät
tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet maata menossa ja
ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka heillä punakaarti...
eivät he tienneet mitään.
Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon
suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin
patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät
puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja
sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta
kiellettiin poistumasta kotoa.
Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä, eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.
Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti puhumaan
totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli ollenkaan sanaa
tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla tulemattakaan.
Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä.
Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan. Yöllä
sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?
Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista katseista ja
häneen kohdistuneista sanoista.
— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni
punakaartista ja mökistä.
— Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan selittää?
kuului joku sanovan.
— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.
Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.
— Ei, mutta...
Veri kohosi tytön poskipäille.
— Mutta mitä?
— Veljeni kuuluu ja hän... Kaikista minun estelyistäni huolimatta
lähti...
— Mihin.
— Jonnekin kauemmas... rintamalle, tai jotakin sellaista.
Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset, joita
tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.
— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.
— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko
urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn
ansaan.
— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!
— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja valheellisten
tietojen tuojat ammuttavaksi.
— Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja
purskahti rajuun itkuun.
Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään. Hänen
sisässään näytti kuohahtavan.
— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka teistä
voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut viimeiset
voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte häntä
sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä asiaan.
Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia
määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.
— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta
vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.
Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.
Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.
— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta,
jyrähti Mäenpään isäntä.
Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.
— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän
ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta
vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.
— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee
vapaaksi, kun asia on selvä.
— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut
viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien
rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön
edelleen vangittuna?
— Tietysti.
— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko
vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka
koettavat auttaa yhteistä asiaa.
— Sille me emme mahda mitään.
— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.
Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.
— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.
Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja
meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti
hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja
kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli
pitämään siitä huolta.
Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas
entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan
niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään.
Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?
Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun
päästyään joka paikassa päällimmäisenä.