Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin
yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen
hiljaisuus.
Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat
nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset
mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat
miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön,
outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs
se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan
sinut jo korjata pois kylmenneenä.»
Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää.
Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan
valmistamaan.
Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.
Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät
ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on
ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.
Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko
tässä...
— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!
Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.
Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua
aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.
Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs,
johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni
järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.
Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti
ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi
jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas... neljäs... kiväärituli
kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet
asemiinsa..
Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat
rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.
Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa
kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta
hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.
Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti
piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa.
Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu
kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja
merkkilaukausta.
Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo
liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä
vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva
luutnantti kirosi tyytyväisenä.
Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet
hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia.
Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä
siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi
tähtäintä.
Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli
paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä
kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku
kuului kiroavan. Ranta läheni.
Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään
horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan?
Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei
kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa
huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei
saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.
Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.
* * * * *
Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli
sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.
Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia
haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan.
Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä
saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut
vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään
hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.
Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?
Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi
taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.
* * * * *
Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet
makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui
ajatellessa, että ryssä ja punikit... rauhallisten kotien hävitys...
vallananastus... punarosvot... etelän avuksi...
Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.
Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?
Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä
tässä nyt...
Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan
leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa
ensi kahakassa.
Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella
liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä
kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt
ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?
Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan
taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi
liikkuvan poikia tullen ja mennen.
Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti
korkealla ilmassa, toinen, kolmas... Sepäs oli ilotulitusta.
Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle.
Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi
vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!
Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen.
Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten
tulitusta.
— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.
— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät
hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä
saadaan räiskytellä.
— Painuhan paikoillesi.
Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat
palasivat, kohta kuului komento:
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Joukko lähti liikkeelle.
Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat
tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti
saarrokseen.
Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin
nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.
Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi
pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo
ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan
haavoittunut.
— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo
monta kertaa lentäneet.
Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen.
Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien
räjähdellessä.
Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen.
Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget
punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot
syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.
— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.
— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!
Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja
kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.
Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.
Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta
kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne
haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat
siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli
mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien
hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois.
Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia
verenvuotoa.
Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli
sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli
saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua
istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat
kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.
Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli
tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva
näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei
saattanut silmin olla sitä katselematta.
Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta
ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut,
että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän
kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman
kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta
jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen
hiljaisuuteen.
* * * * *
Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli
tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.
Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri
näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain
epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus
korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti,
isä ja äiti...