Kun lehtemme päätoimittaja minulle vastattavaksi asetti ylläolevan
kysymyksen, niin tuskinpa hän lienee itsekään aavistanut, kuinka
pulmallinen hänen kysymyksensä oikeastaan oli. Sillä en uskoisi hänen
tahallansa minulle laatineen mokomata ongelmaa, josta minulla on ollut
päänvaivaa moneksi viikoksi. Ainoastaan näitä syystalven viileitä
ilmoja saan kiittää, jos ihmiskunta tämän tutkimukseni luettuaan vielä
pitää minua täysjärkisenä henkilönä eikä "päättömänä hurjastelijana"
tai muuna yleiselle turvallisuudelle vaarallisena otuksena.
Näöltään yksinkertaisimmat kysymykset ovat usein mitä vaikeimmat
ratkaista. Ilmankos sanotaankin, että "yksi hullu voi kysyä enemmän
kuin yhdeksän viisasta-vastata." Tuota lausetta en kuitenkaan tahdo
sovittaa juuri tähän tapaukseen, koska minä lopultakin toivon päässeeni
asiasta selville, vaikka olen yksin enkä näihin asti ole tiennyt lukea
itseäni noitten yhdeksän viisaan joukkoon.
Ensin minulla oli aikomus muitta mutkitta vastata että erotus on vain
pinnalla, s.o. vaatteissa ja hajussa -- anteeksi! -- lemussa,
tuoksussa, tai miksi häntä pitänee oikein hienolla kielellä sanoa. Ne
ovat kuin kuusi ja koivu, ajattelin miltei runollisesti. Koivulla on
sileä, puhdas kuori, ja sisällä on milloin terve puu, visainenkin kun
sattuu, milloin ontto ja laho. Eikä sitä arvaa kuoren päältä. Kuusella
on kuori karkea, rosoinen, mutta puuaine sisällä on yhtä puhtaan
valkoinen kuin koivussakin -- jos sattuu terve. Ja kun sen panee
palamaan, niin se paukkuu.
Hyvä on! Mutta sittenkään kuusi ei ole koivu eikä koivu ole kuusi.
Ovathan ne aivan eri sukua.
Arvelin sentähden viisaammaksi rakentaa uuden vertailun: koivusta ja
vaivaiskoivusta. Niissä on erilaisuuden vaikuttanut kasvupaikka,
maaperä, siis olosuhteet. Vaivaiskoivu pohjan soilla -- ainahan sillä
on vilu ja nälkä, paitsi sydänkesällä. Ihan kuin kaupunkien
rantajätkillä. Mikäpä paremmin soveltuisi köyhälistön vertauskuvaksi
kuin tuo pensaaksi näivettynyt puu? Ja sen vastakohtana muhkea
piennarkoivu pappilan veräjän pielessä. Imee mehuttomaksi puolen
peltosarkaa, senkin kapitalisti. Annas, että yhtenä keväänä päästään
sun kimppuusi, sun kyljestäsi mahalaa laskemaan, kun pastorin silmä
välttää!
Eikös tämä olisi ollut sattuva vertaus? Luultavasti olisin sen
hyväksynyt, jos olisin ollut varma siitä, että herra ja työmies todella
ovat samaa alkujuurta niinkuin koivu ja vaivaiskoivu. Mutta sitä lienee
vaikea sanoa, tieteen ollessa nykyisellä asteellaan.
Ne lukuisat työmiehet, joilta olen tätä asiaa tiedustellut, uskovat
esi-isäksensä erästä Aatamia, joka luotiin maan tomusta ja jonka
sieramiin jumala puhalsi elävän hengen. Mikäli minun on onnistunut
hankkia tarkempia tietoja tästä toverista Aatamista, oli hän
seikkailijaluonne, jonkatähden hänet kasvatuksellisista syistä pantiin
tekemään kovaa työtä leipäpalkoilla. Särpimestä ei ollut minkäänlaista
välipuhetta. Tiedon puusta hän oli saanut maistaa varsin vähän,
suupalan tai kaksi, arviolta noin puolen omenaa. Ja senkin varkain,
vasten selvää kieltoa. Kaiken tämän nojalla en näe olevan syytä
väittää, ettei hän sopisi työmiesrodun kantaisäksi.
Herrat taas sekä suullisten että kirjallisten ilmoitustensa mukaan
polveutuvat mikä "solusta", mikä "itiöstä", mutta joka tapauksessa
viimeksi apinasta. Missä määrin apinaluonteen kaikki ominaisuudet
tukevat sitä käsitystä, että herrasrodun esi-isä olisi siltä taholta
etsittävä, sen kysymyksen ratkaisua en ota tunnolleni. Yhden piirteen
tahdon kuitenkin mainita. Neekerit niillä seuduin, missä apinoita
enemmältä oleskelee, valittavat yhdestä suusta, että "maamies kylvää
siemenen, mutta apinat korjaavat sadon." Minä en väitä, että tämä
seikka mitään todistaa. En myöskään tahdo sanoa, että se ei todistaisi
mitään. Jätän asian avonaiseksi, itsekunkin vapaasti harkittavaksi.
Ainoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu
kaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä,
että niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen
moukistuttamiseksi.
Niin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi
kehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset.
Yhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan
itsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä
ilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen
perustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi
palkankorotusanomuksiksi.
Henkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti
kieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? "Am-muuh". Kuinka koira sanoo?
"Hau-hau". Kuinka naski sanoo? "Öh-öh". Siihen työmieslapsilla
vieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee
äidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain
meikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa
sangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas
ruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli,
joka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset.
Koulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen
taito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta
siitä painajaisesta voi päästä "erivapautuksella." Voipihan herrasväki
erivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa
kehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla
vallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa
herrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen
rinnalla.
Vai kuinka? -- Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa
äidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla
aineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin
monta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla
pitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria
vaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset
sanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi
toimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on
Europan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella
sarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin
herrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka
vähin kuluneet.
* * * * *
Mitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia.
Herralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla
esiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina
359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti
liikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut,
mutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun
ovat melkein yhteenkasvettuneet.
Toinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa
niitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra
pistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.
Aistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin
työmies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on
herralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin
on herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat
kehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä,
jotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.
Sisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet
työmiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja
vielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan
suolistohäiriöitä.
Henki -- se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei
hänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on
osa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita
vakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.
Mutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle
"sielukelloja" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva
todistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan
käsityksen mukaan on "vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa
ihmisiä." Ja mitäpä jumala työmiehestä...
Intelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä
valtiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin
käsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden
eivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän
kuin hänen kuolemastansakaan -- ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai
joutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla
ja paksuilla kirjaimilla: "Terve poika." Ja kun herra kuolee, saadaan
lukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan "Oikeus- ja poliisiasiain"
osastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi.
Juopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti
"eräs herrasmies", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen
kohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.
* * * * *
Mutta mikä on _oikea_ erotus herran ja työmiehen välillä? -- Minä
pelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä
vertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin
ovatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset,
ruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin
monenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä
täydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että
herraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan,
elintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas
työmieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus
onnistuukin.
Ihmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen
arvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä
suhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä
ylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi
olento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan.
Sekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.
Toinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä
-- tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä
ei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä.
Mikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä
eläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. -- Mutta onhan se _sama_
asia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan
niskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.
Turhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta
huomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin
koskettelematta.
Koska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on
sielu vähemmästä arvosta kuin _vaatteet_. Ei sielu ja ruumis, vaan
vaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin
työmiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa
tapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu
kuin työmies?... Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin
puolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä
voi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin
yksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava
huomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.
Kaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla
herraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan,
"vartalonsa solakaksi". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin
naimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat
heräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat
syntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole
suinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta
muodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen
päälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin,
koituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea
vaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin
sarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen
arvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea
-- niin sanotun "tyhjän jatkon" -- taikka kunnioitettavan herra
senaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten
kummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole
vaattehen valtaa? -- Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja
ruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.
Mutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen
orja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos
vapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin
tekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä.
Hatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy
mahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla
ylenkatseella.
Emmeköhän nyt vihdoin ala olla perillä, sillä tämä erotusperuste pitää
itse asiassa paikkansa niittenkin suhteen, jotka edellisissä
yrityksissä jäivät poikkeusasemaan, eli työmiesluontoisten herrojen ja
herruushaluisten työmiesten. Siis -- ympäri käydään, yhteen tullaan.
Tulimme siihen, mistä läksimme. Se "oikea erotus" on kuin onkin
vaatteissa, nimittäin siinä seikassa, että herralla ruumis on vaatteen
orja, työmiehellä vaate ruumiin palvelija. Eli: herralla on ruumis
vaatetta varten, työmiehellä vaate ruumista varten. Mutta yhtä älkäämme
unhottako: "keppiä vaille herra -- ja kärsää vaille sika". Herra ei ole
valmis ilman kävelykeppiä, joka myös on ulkoasusta puhuessa mainittava.
Noista kiveräpäistä ja notkeista, ryhmysauvoista ja sileistä
luupäisistä aina tuohon elinkeinovapautta vastaan ojennettuun
perintöporvarin hopeanuppiseen asti -- niistä voisi saada kokoelman,
joka verrattomalla selvyydellä kuvaisi nykyistä yhteiskuntalaitostamme.
Ja työmiestä siinä kokoelmassa edustaisi raskain kaikista --
kerjuusauva... Mutta ehkä on parasta, ettei tarpeettomasti oteta esille
koko kävelykeppiä.