Sivistyshistoriallinen kuvaus.
Eräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee
porttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella
katsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu
tunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.
Viimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin
varkaat. Tiedustivat piialta, "onko herra kotona." Tarpeeton kysymys,
sillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.
Astuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa
mitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.
"Työkö sitä outta --?"
"Kyllä minä olen. -- Käykää istumaan."
"Lämminpä nyt on seä."
Mennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset
vuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat
tulleet.
"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia
siunautunna..."
"Mistä kylästä te olette?"
"Korpsalamesta."
"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!" Kylä, jolla joitakuita vuosia
takaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä "sivistyneen maailman" kanssa
kuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja
jahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat "piimäpunniksi." Mutta
sitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna
pistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he
siihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona
suuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä
päivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.
Kohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä
separaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää
vastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt
emäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus
kulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.
Muutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta.
Ristiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli
innoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas
tiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.
"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat
pyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas."
"Milloinka se pidettäisiin?"
"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?"
"Vaikka viikko huomisesta."
"Passoohan se."
"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla
lehteen."
"Jos pitänöö... Tullookko siitä mitä maksoo?"
"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, -- pari kolme!"
Kirjoitin sitte kuulutuksen, että "Korpisalmen kylään perustettavan
kansakoulun harrastajat kokoontukoot" j.n.e.
"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä
olleihen peätöksiin?"
"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei
tahdo. -- Teidänkö nimet tähän pannaan alle?"
"Kun nuo ei tuosta --? Pannoo voan!"
Ukot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin.
Näyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet
asiasta enemmän "tuumata", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen.
Lähtiväthän kumminkin.
Sitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä
Korpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä.
Kokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan.
Seurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman
viehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut
tästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja
kaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti
ilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään
vilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt
tyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.
Juotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja
"tuumattiin". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei
tainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä
_paikasta_. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle
kylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja
taloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut
antaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa
tämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin
olisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.
Sitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia
ja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä,
aikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi
mainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia
tilaisuuksia.
Aluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m.
vanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin
mustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä
semmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.
"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai
eikö. Lausukaa ajatuksenne!"
Vasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.
"Päätetäänkö se sitte perustaa?"
"No peä -- peätetään voan."
Toistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli
otettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille
kuin mies.
Tuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä
opettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen
määräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo
sekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja
talvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.
Mutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa
tarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.
"Eiköön piisois 200?"
"Jo tok -- taikka 180."
"Pannaan ies 240."
"Ei panna liikoo!"
Tästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun
perustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa
karjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he "Iivo-vainoon
kanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä
peätä." Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen
vuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka
naapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä
lapsia kuitenkaan saatu maantielle...
Kiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin
kauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta -- tämmöisen kylän, jossa on
kymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein
suostuttiin määräämään 200 leiviskää.
Sitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten
täyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja
palkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se
tahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään
ensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat
koettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta.
Saatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä
saatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.
Nyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia
huoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä.
Kiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat
huoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään
apuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.
Lopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille
korpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota "eräältä
taholta" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. "Ei
papisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee
niiden perustamisesta." Sen hän vaan tahtoi sanoa. -- Parasta onkin,
ajattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi
häneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.
Meni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle.
Samoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli
kunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.
"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa", oli hän
arvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule
mitään.
Eräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät
luokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet.
Aikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa --
_kiertokoulun_. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan
toimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli
niin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä
kansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.
Vai sieltä se tuulee!
"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta
kansakoulua, -- ettekä saa valtioapua."
Se oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten
hankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat
apunsa.
Pian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun
antamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia
kuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista
menoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet
kieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli
annettu.
Ennen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen
pyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja
kirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin
senaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta,
alkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli
paljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.
Ensimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja
suorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut.
Päinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet
kouluunsa.
"SIUNAA VALTAKUNNAN SOTAJOUKKOA!"
Vuosisatojen kuluessa on kristittyjen maiden kaikissa kirkoissa
jokaisena pyhäpäivänä rukoiltu: "Siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla
ja merellä!"
Satoja ja tuhansia kertoja on itsekukin pappi sitä rukoillut elämänsä
pitkään. Ja melkein yhtä monta kertaa ovat hartaat kirkossakävijät
maallikot sitä rukoilleet. Suurinta hartautta siinä luultavasti ovat
osottaneet sotilaat itse ja myös valtiomiehet, jotka muullakin tavalla,
ei vaan rukouksella, työskentelevät sotajoukkojen lisäämiseksi.
Hartaasti lienevät sitä myös rukoilleet kaikki valtakunnan suutarit,
räätälit ja satulasepät, sillä sotajoukkojen lisääntyminen tuottaa
heidän liikkeelleen suurta etua. Mutta saman rukouksen on lähettänyt
korkeuden herralle moni aseeton maamies ja moni hampaaton hurskas
vaimo, jolle ei sotajoukkojen lisäämisestä suinkaan luulisi olevan
mitään aineellista etua.
Nyt herra on vihdoinkin kuullut tuon rukouksen. Kuullut sen ja
täyttänyt rukoilijain toivon niin täydellisesti, ettei kukaan voi
epäillä sen kuulemista. Nyt on Europan suurvalloilla sotavoimaa pari
kolme miljoonaa aina jalkeilla itsekullakin, ja tarpeen tullessa ne
voivat panna liikkeelle monta miljoonaa lisää.
Kuitenkin on tätä rukousta pitkin aikoja rukoiltu aivan väärin. Ei ole
ollenkaan pidetty väliä niistä ohjeista, joita meille on annettu sekä
rukouksen ulkomuodosta että hengestä. Valtakunnan sotavoiman
siunaaminen tietenkin on "ajallista hyvää" -- ja sellaistahan meidän
käsketään katkismuksessamme "ehdolla pyytämän, nimittäin, jos se on
jumalalle otollinen ja meille hyödyllinen." Mutta nyt ei tähän
rukoukseen ole liitetty mitään semmoista ehtoa. Se on luultavasti
unohtunut lisäämättä siihen silloin kun tuo rukous tekastiin. Ehkä
kiireessä. Ja nyt on aikain kuluessa monen oppineen ja hurskaan papin
senvuoksi täytynyt lähettää muodoltaan virheellisiä rukouksia
taivaaseen.
Mutta se ei ole tämän rukouksen suurin vika. Se on sisällöltäänkin
väärä. Sotajoukon "siunaamisella" ei suinkaan tarkoiteta ainoastaan sen
lisäämistä, vaan myös menestystä sotajoukon aseille. Meidän
rauhallisten salojemme kirkoissa siis rukoillaan, että jumala antaisi
sotaväen tappaa niin monta ihmistä kuin mahdollista, hävittää niin
monta kaupunkia ja polttaa niin paljon kyliä kuin suinkin voivat.
Varsinkin sodan aikana on tällä rukouksella se tarkoitus. Rauhan aikana
taas rukoillaan, että tuo tappajain ja murhapolttajain joukko yhä
lisääntyisi, että se hyvästi edistyisi harjoituksissaan ja helposti
oppisi viehättävän ammattinsa salaisuudet.
Ei suinkaan "rauhan jumala" siis ole tätä rukousta kuullut _sentähden_,
että se olisi hänelle mieleen. Ei suinkaan hän tahtone lisätä
veritöiden tekijäin lukua, eikä vahvistaa heidän kättään verta
vuodattamaan. Sitäpaitsi on vallan turhaa rukoilla sotaonnea yhdessä
maassa, sillä liehän tuo jumala rajan toisellakin puolella, on
sielläkin kirkkoja, ja rukoillaan sitä sielläkin.
* * * * *
Minkätähden sitte jumala on tämän rukouksen kuullut ja lisännyt
valtakunnan sotavoimaa niin suunnattomasti?
Eiköpä hän vaan lie tahtonut juuri tämän rukouksen kuulemisella
rangaista väärinrukoilijoita. Sotajoukkoja on siunattu niin liian
paljo, että ne ovat käyneet kansoille raskaimmaksi taakaksi, mitä
niillä tätä nykyä on kannettavana. Kaikki Europan kansat huokailevat
sotilasvallan ja sen ylläpitämiseksi tarvittavain verojen alla. Kansat
saavat itse tuntea ja niiden täytyy joskus tunnustaakin, että
tämänlaatuinen "ajallinen hyvä" ei ole niille hyödyllinen. Vielä
vähemmän se voipi olla jumalalle otollinen. Sillä onhan hän opettanut
meitä rukoilemaan: "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen
leipämme", eikä niin, että "_ota_ meiltä meidän jokapäiväinen
leipämme!"
Tuskin mitkään miehet niin usein vetoavat ja niin suurellisesti kehuvat
luottavansa omantuntonsa ääneen kuin hengenmiehet. He näkyvät pitävän
tarpeellisena huomauttaa hyvin usein, että heillä sellainen on. Mitä
ääniä me muut seurannemmekaan, mutta omituinen kappale se omatunto
ainakin näyttää olevan. Kuulin äskettäin puhuttavan papista, joka ei
omaltatunnoltaan saattanut kuuluttaa kuntakokousta, sentähden että
siinä oli aikomus ottaa käsiteltäväksi kysymys siitos-oriin
hankkimisesta kuntaan. Mutta hänen omatuntonsa antoi hänen kuitenkin
joka pyhä rukoilla valtakunnan sotajoukon lisäämistä. Ja hän tiesi
aivan hyvin, kuinka siveellisesti valtakunnan sotajoukko elää, sekä
maasotaväki että meriväki maalla käydessään.
* * * * *
Kansat ovat saaneet raskaan verokuorman kantaakseen, rangaistukseksi
tästä sopimattomasta rukouksesta. Kirkko joka sitä on kansalle
tyrkyttänyt ja jonka rukoiltavaksi se rukous kaikkein vähimmän sopii,
on sekin saanut rangaistuksen. Se rangaistus on niin asianmukainen,
niin selvästi juuri tätä asiaa koskeva, ettei sen tarkoituksesta voi
erehtyä. Kirkon omasta helmasta on noussut sotaväkeä, oikein
säännöllistä -- pataljooniin, komppanioihin ja plutooniin jaettua --
upseereineen, lippuineen ja rumpuineen. Se on "Pelastusarmeija", ja se
tekee kiivaita rynnäköitä kirkkoa vastaan sen omilla aseilla:
raamatulla, rukouksella ja lauluilla.
Niin että -- eikö kaikkeen tähän nähden nyt jo alkaisi olla aika ruveta
rukoilemaan: "Herra, _vähennä_ valtakunnan sotajoukkoa maalla ja
merellä!"
Mutta varmuudeksi olisi tähän rukoukseen nyt muistettava liittää tuo
ehto: "nimittäin, jos se on j.n.e."
"MAAILMAN LOPUN" KIRJA.
Lehtemme päätoimittaja lähetti kesäkuumalla minulle luettavaksi ja
arvosteltavaksi Werner Söderströmin kustannuksella ilmestyneen Aatto
S:n suomentaman kirjan nimeltä: "_Kristuksen tulemisesta_ eli viimeiset
tapaukset, jotka ovat ihmisille ja maailmalle tulossa, Raamatullisia
tutkimuksia, tehnyt Ernst Mühe."
Nuorempana ollessani minä tosin yrittelin yhtä ja toista ja koetin
onneani monella eri alalla, mutta koskaan ei juontunut mieleeni ruveta
arvostelemaan hengellisiä kirjoja. Sentähden on minulle vielä tänäkin
päivänä käsittämätöntä, kuinka se toimittaja lähetti tämän kirjan juuri
minulle. Jos saisin otaksua hänen lukeneen kirjan, ennenkuin sen
minulle lähetti, en sanoisi mitään. Sillä siinä tapauksessa pitäisin
hänen tekonsa aivan luonnollisena. Mutta jos hän sen olisi lukenut,
olisi hän kaiketi sen sitte yksintein itse arvostellutkin.
Olipa miten tahansa, kirja kuuluu kaikissa tapauksissa minun
arvostelualaani. Minun arvosteltavikseni kuuluvat nimittäin kaikki
_hyvät_ kirjat, varsinkin jos ovat vielä tavallista erinomaisemmat.
Kun näinä nykyisinä vuosina tehdään raamatullisia tutkimuksia, niin ne
tietysti ovat tavallista etevämpiä, sillä raamattu on jo ollut
tutkittavana niin kauan, ettei mitään keskenkertaista, mitään
tavallista tutkimusta enää kannata yleisölle tarjota. Ja kun kerran
Aatto S. ottaa suomentaakseen ja Werner Söderström kustantaakseen
raamatullisia tutkimuksia, voipi olla varma siitä, että ne ovat paraita
mitä aikakaudellamme on saatavana.
Minä ainakaan en ole nähnyt mitään tämän Mühen tutkimuksen vertaista.
Paljoa en kyllä ole tältä alalta ennen nähnytkään, sillä olen yleensä
kokenut välttää viimeisiä tapauksia koskevaa kirjallisuutta, koska olen
luullut, etteivät ne kumminkaan ehdi tapahtua minun eläissäni.
Tämän kirjan luettuani olen tullut toisiin ajatuksiin. Näkyy saavan
olla varuillaan tästäpuoleen itsekukin. Nyt ei maailmanlopun aika enää
ole mikään salaisuus, jota eivät taivaan enkelitkään tietäisi. Ernst
Mühe tietää sen aivan tarkalleen, vaikka hän luultavasti ei ole edes
enkeli. Vielä vähemmän minä olen enkeli, mutta nyt tiedän sen ajan
hänen kirjastaan. Ja kuka tahansa saa sen nyt tietää 1 markalla 60
pennillä.
On tässä kirjassa tietoa sen rahan edestä, on totisesti. Ei tarvitse
lukea monta sivua, ennenkuin jo on saanut niin paljon viisautta kuin
kerralla päähän mahtuukin. Näytteeksi panen tähän muutamia palasia:
"Ennen meidän maatamme on jo ollut maa olemassa, jossa hyvin
luultavasti on asunut enkeliolentoja ja joka on ollut valtakuntana
sillä ylienkelillä, joka sitte lankesi pois Jumalasta ja jonka nimi nyt
on saatana. Näiden enkelien syntiinlankeemuksen kautta joutui se maa
kuolemaan ja turmioon sekä suuressa tulvassa (jossakin toisessa kuin
tunnettu vedenpaisumus) täydelliseen häviöön. Mooses näki pyhän Hengen
ilmoituksen kautta sen maan autiona ja tyhjänä. Tämän ensimäisen maan
olemassaoloa ja sen onnetonta kuolemaa todistaa vielä tänäkin päivänä
suuri joukko kivettyneitä muinaismaailman eläinluita, puita, ja
kasveja, joiden kaltaisia nykyisessä luonnossa ei ole, samoin myös
maakerrosten ja kivihiilikerrosten ihmeelliset muodostukset, jotka
näyttävät olevan äärettömän vanhat, sekä eräät merkit jotka osottavat
kuoleman taistelua olleen."
Kuopion pitäjän Räimän kylällä kertovat ennen olleen "patahurjain
valtakunnan" -- mutta mitä se on tämän perkeleitten valtakunnan
rinnalla! Pöyristyttää ajatellessa sitä ilvettä, mikä silloin on ollut
tämän matoisen maan kuorella. Ja nyt me astumme samoilla tanhuvilla,
joilla ennen saatana enkeleineen kävellä jylkytteli; ja kun me
kuolemme, joutuvat luumme saatanen karjanluiden joukkoon.
Ennen luultiin niitä mammutin, luolakarhun y.m. sukupuuttoon
hävinneiden eläinten sekä entisajan ihmisten luiksi. Mutta nyt kun
"tiede on alistunut uskon palvelukseen", kuulemme niiden olevan
pimeyden enkelien ja hiiden karjan luita. Toista tämä toki on kuin
kaikki ne muka tieteelliset arvelut, jotka kulkevat maansynty- ja
kehitysopin (geologian) nimellä. Tämä nyt on tieteellistä varmuutta,
_sitä_ luonnontiedettä, joka ei tunnusta kehitysoppia.
Tämän luonnontieteen mukaan on pimeyden enkeleillä ollut pelottavan
vankka hammasrakennus, voimakkaat sääret ja särmikäs kallo. Heidän
juhtansa ovat olleet yhä lujempaa tekoa.
* * * * *
Luultavasti moni lukija ei oikein tarkkaan tiedä, missä ja minkälainen
helvetti on. Ernst Mühe tietää sen. Kuulkaapas:
"Kukaan vilpitön kristitty ei voi olla pulassa vastauksesta
kysymykseen: onko helvettiä olemassa? Hän tietää myöskin, missä se on.
P. raamattu sanoo hänelle, että niin kauan kuin tämä vanha maa seisoo,
on se (alkukielen mukaan) sen syvyydessä, sen sydämessä.
"Millaisiksi on meidän ajateltava helvetin vaivat? Onko siellä
todellista tulta? On tosin. Ei tavallista tulta, sellaista kuin meidän
liedessämme palaa. Se ei vahingoittaisi ruumiitonta sielua. Mutta onhan
muitakin tulia täällä maan päälläkin sellaisia, että vesi ei voi niitä
sammuttaa."
Suoraan sanoen, luulin minä ennenaikaan helvetin olevan jossakin paljoa
kauempana. Mutta ethän sinä, hyvä lukija, ole käynyt maan sydämessä? Ja
kun en minäkään ole käynyt siellä, ei meillä ole puolta ruveta
väittämään kirjantekijätä vastaan. Tottapa hän itse asiansa parhaiten
tiennee. Sen vaan voisi huomauttaa, että täällä pohjoisnavan puolella
helvetti ei oikein taida pysyä lämpimänä, koska sen katto tältä
kohdalta ei ole sen kuumempi. Mutta eipä meitä varten helvetin
tarvitsekaan olla erittäin kuuman, sillä me säikähdämme paljoa vähempää
kuin päiväntasaajan seutujen asukkaat, jotka ovat tottuneet kovaan
kuumuuteen jo täällä maan (oikeammin: helvetin) "päällä" ollessaan.
* * * * *
Ennen en ole uskonut kummituksia olevan. Ehkä ette tekään. Mutta nyt
minä jo alan uskoa, kun olen lukenut tämän kirjan. Siinä sanotaan:
"Vainajat, ollen yhteydessä pyhäin enkelein kanssa, jotka toimittavat
Jumalan käskyjä maankin päällä, sekä joka päivä maallisesta elämästä
sinne kotiin tuotujen ihmisten kautta saavat kylliksi tietoja,
niinhyvin siitä, miten heidän jälkeenjääneille omaisillensa käy, kuin
muistakin tärkeimmistä tapahtumista maan päällä. -- Niinpä ei myöskään
ole paheksuttava, että uskossaan vahvat ihmiset, kuten usein tapahtuu,
lähettävät autuaallisesti kuolevaisten kanssa tervehdyksiä
henkimaailmassa oleville vainajille, ja saavat myöskin vilkkaina
aavistuksina ja selvinä merkkeinä heiltä vastaukset. -- On keksitty
koneitakin, joilla tehdään kysymyksiä vainajille ja hirvittävimmällä
tavalla saadaan heiltä omakätisiä vastakirjoituksia. -- Eihän itse
raamattukaan missään paikassa kiellä uskomasta kummituksia, jos
niillä tarkoitamme ihmisvainajain tai pahojen enkelein henkiä.
Viimemainittujen sanoo Paavali oleskelevan alemmalla pilvitaivaalla ja
sieltä harjoittavan vihollista vehkeilyänsä maan päällä asuvia ihmisiä
vastaan."
Joko riittää? Vai vieläkö uskallatte kulkea pimeällä hautausmaan ohi?
* * * * *
Kuka on Anttikristus? -- Mühe vastaa: "Hänen esikuviansa ovat Antiokus,
Nero, Attila, Napoleon I y.m. -- Sitte Mühe olettaa tuonelasta palaavan
Napoleon I:sen tulevan Anttikristukseksi, ja kaikkein silmät kiintyvät
tähän Ranskan kaikkein kristillisimpään hallitsijaan, joka jälleen
Napoleon VIII:na on ilmestyvä Anttikristuksena. Tämä on tapahtuva
v. 1992 j.Kr. Anttikristillisten hallitsijain aika ulottuu vuodesta 673
vuoteen 1897. -- Silloin (v. 1897) on myöskin pakanain aika täytetty.
Jumalaton maailma on hillittömästä riemusta iloitseva uuden vuosisadan
alkaessa. Mutta äkisti keskellä vuotta 1900 tapahtuu ihme, että
Jumalan kansan jäännös tulee Jumalan Hengen kautta herätetyksi ja
kristilliseksi."
Hämeenlinnasta v. 1889 karanneen juutalaisen teurastaja Rosenbergin
saarnamiesten ei kuitenkaan pidä iloita hänen palaamisestaan. Jos
Rosenberg keskellä vuotta 1900 palaa Amerikasta, ovat hänen velkansa
paraiksi ehtineet päästä kymmenvuotisiksi ja siis vanhentuneet.
Luultavasti hän arvasi tämän, koska ei lykännyt lähtöään myöhemmäksi.
* * * * *
Anttikristuksen hirmuvaltaa kestää ainoastaan 34 vuotta. "Silloin"
(siis _vuonna 1995_) "tulee Herra Kristus, ihmisen poika, taivaan
pilvissä tuomiolle. Anttikristus ja kaikki maailman valtakunnat
hävitetään, mutta Herran kuningaskunta annetaan Israelin kansalle ja
kaikille Herran uskovaisille."
Sitte alkaa tuhatvuotinen valtakunta, joka ei tarkoita muuta kuin
_kirkon valtaa_.
"Silloin ainoastaan hyvin harvinaiset kiroilemisen, sabatin rikkomisen
y.m. synnit rangaistaan heti ja hillitään hyvin järjestetyllä
kirkkokurilla. -- Suurimmassa määrässä kehittyneet liikeneuvot
yhdistävät suorinta tietä kansat ja maat. -- Lukemattomat joukot
Jerusalemiin vaeltavia pyhissä-matkustajia karavaaneissa, höyry- ja
ilmalaivoissa ja rautateillä. -- Petojen villeys ja surmaaminen toinen
toistansa sekä vihollisuus ihmistä kohtaan lakkaavat. -- Aurinko ja kuu
loistavat seitsemän kertaa kirkkaammasti. -- Ihmiset silloin taas
niinkuin alussa elävät vanhoiksi, niin että satavuotista vielä sanotaan
nuorukaiseksi."
Viimeinen tuomio tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan lopulla.
Luultavasti siis v. 2995.
Esimerkkinä siitä, kuinka pitkälle tekijä syventyy yksityiskohtiin,
mainitsen että "autuasten ijankaikkisesta elämästä" on neljä eri lukua,
nimittäin: a) Avioliitto, b) Autuasten perhe-elämä, c) Autuasten
kutsumus eli työelämä, d) Autuasten kirkollinen elämä.
Omasta puolestani pyydän lopuksi, ettei toimittaja hyvin usein
lähettäisi minulle tämän laatuisia hartauskirjoja luettavakseni. Ne
vaikuttavat minuun melkein liian syvästi. Nytkään en uskalla lähteä
ulos huoneestani, kun on niin kovin pilvinen ilma, ja pahojen enkelein
henkiä luultavasti on hyvin paljo vehkeilemässä alemmalla
pilvitaivaalla.