Meidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden
virkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti
kärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt
tiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä,
odotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta
vastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa.
Mutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä
hermosto sitä kestää?
Muuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa
sekä ijässä että lihassa.
"Kuulehan Kaisa!" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. "Minä saan
nyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin
ennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa
silloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan,
ettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet
ovat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy
tapahtua muutos, sillä --"
"Kyllä minä tiedän, kyllä!" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. "On
niitä siksi juttuja kuultu."
"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!"
Ruununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä
pahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha
juoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti,
selitti syyn siksi, että "ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa,
alentaa..." Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun
naimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta
taas. Hän ei _voinut_ alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.
Naisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi
varmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin
hyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta
naisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu
miesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että
oli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt
alun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten
mielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.
Tänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan
ensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja
taitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti
ruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa
päivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta
mieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta
nähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.
"Mitästä ne sillä tarkoittavat?" kysäsi rovasti.
"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa.
Naaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte,
niinkuin tiedätte, koiraspuoli..."
Selitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi.
Muutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin
ja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti
taas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista,
jotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian
korjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi
pyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: "Niin,
kyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!"
Mutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta
kun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja
iloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille
tavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.
Ruununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar,
hiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä.
Hän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli
jonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan
semmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä
mahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut
pysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti
Adolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole
työskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.
Jäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä,
kun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää
viettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein
luuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi
tähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin
laittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi
tulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.
Kaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja
kaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä
"ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan -- tai morsiamen kumminkin,
ja se nyt on melkein sama kuin rouva." Tuommoinen odottamaton suuri
tapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin
yksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä
eikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.
Mutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt
vielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti
Adolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa,
jotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan.
Sitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan
hän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan
vasten.
Sovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa
sitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan
häntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat
Särkelään.
Koko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka
Savonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan
hämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä
Lappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee
kuinka ihanalta toti maistaa "vetten päällä", varsinkin kun sydämellä
asuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän
riepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa
purkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa
vanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla
oli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli
aikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha
poikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti
Adolfinan lapsuuden ystävä.
Yhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.
"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen..."
"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen."
Toisin vuoroin taas laulettiin:
"Minun kultani kaunis on,
sen suu kuin auran kukka --
hei, rintava ja reitevä,
ja tumman pruuni tukka --"
Yhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli
ruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin
asti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti
kyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei
kitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.
Junan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan
kaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen;
vanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle
päin selvittivät sameaa silmää.
Maalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös
maalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi
pulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa.
Sillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä
maanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut
itsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän
ei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan
ollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä
lehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan
neiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä
sivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa
tästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se
tulisi noin syrjästä.
Lehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut
kovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä
ajatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.
Sehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä
omituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä
itsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi,
lyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa!
Totisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa
kirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.
Kauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset
seurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa
ruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun
pitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.
Mutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan
matkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin
jättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä
tulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa,
maksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen
kustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen.
Maksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.
Sitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä
-- aika virnake muuten näköjään -- huomautti sen olevan ilmeistä
tuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.
"Jaa, perhana!" ajatteli ruununvouti. "Vielä tässä joutavasta
maksamaan!"
Hänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.
Ruununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä
Lappeenrantaan, ja nousi sitte "omaan" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun
ruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä
kirjettä neiti Adolfinalle.
Kaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja
torpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana
kesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa
rautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja
rouvaa tai "morsianta kumminkin", niinkuin Kaisan tapana oli ollut
sanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä
asemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä
vaunusta iloinen "am-muuh!" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja
alas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja
turva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään
polviaan.
Isäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan.
Kääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:
"Tule pois sinäkin!"
Kaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä
vaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.
Mutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa
puoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:
"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!"
"_Sarvista_!" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen.
Kaisankin kasvot värähtelivät oudosti.
Ja sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen,
ja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.
Kaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle "kirotulle
luontokappaleelle", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin
oli koko talon karjan kaunistus.
Kun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä
aihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei
kumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin,
jotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.
Mutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi.
Sanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti
loppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.
Pahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti
paljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä
tunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin
"kihlausmatkaan", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja
aivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla "kahden
kesken".
Ruununvoudin maallisten vihollisten -- ryöstökäskyjen ja tilien --
lisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on
lapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.
Sillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä
lähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä,
että nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.