Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden
ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas
monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei
mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja
_nainen_, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.
Jos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään.
Mutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse
heretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän
kirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään
yksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan
naiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät
hyvin.
* * * * *
Kun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui
syvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa,
kuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä
mustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut
se etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on
minkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.
Mutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim.
kauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin.
Nyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella,
että jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi
naimisiin joutumista tämän naisen kanssa.
Kirje on eräältä lähikunnan _kätilöltä_. Se on kyhätty siinä luulossa,
että olisin "kohtelias heikommalle sukupuolelle". Olenhan minä, se on
yleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka "yleisölle
lörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä",
ottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on
maalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan
palkan antamista kätilöille.
Pääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä
semmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste.
Sen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi:
kaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi,
että kätilön vaatimaton lasku -- ensimäinen, jonka isä saa poikansa
puolesta suorittaa -- olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti
en mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin
täydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy
minun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.
Kyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat _pois_ tästä maailmasta:
sotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot,
joiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt --
ne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja
toimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä,
vaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin.
Ja kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen
syntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.
Kuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä,
joka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit,
paroonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo
virkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan
enimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat
rauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka
kiertävät kieliasetuksia, -- ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4
tai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun
ajelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään
kunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen.
Mutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku
armeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.
Eivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja
apteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee
entistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni
kunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se
olisi sarvikova.
Lääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti
antaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja
voidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin
apua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä
kuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille
sairaan "hoitamisesta" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja
markkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.
Mutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi
_rokottajia_. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin
kun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä
hankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte
vastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja
hänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.
Rokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin
rokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat
kunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä
syystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin.
Molemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit
yhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte
ei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen
suuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta
kanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.