"Baptistein kirkoksi" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa
satamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä
kynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli
suuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta "pyhän hengen"
sanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä
ihmeitä sekä suuria herätyksiä.
Se talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa
paljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen
kahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien
kuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja
koska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin
jälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon
alkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan
kirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa
leveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion
kaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka
koko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän
kadullekin.
* * * * *
"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan", sanoivat kuopiolaiset,
kun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot
soivat.
Talon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren
baptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen
mailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri
kirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät
siitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon
sakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät
sanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi
ei ollut perää.
Tässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin
sanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen
kautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä
väkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun
kirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää
ja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä
kaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi
vesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut
uskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut -- ei ainakaan
sammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se
viinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät
he edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?
Palon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri
asuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut
luvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko
vahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano,
taikka sitte ei mitään.
Mutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä
päällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät
saaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi
myöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin,
joihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi
nyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin
ja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman
puutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen
vilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan
osoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.
Mutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä,
kun se antoi hänelle luvan _korjata_ palaneen talonsa siihen kuntoon,
missä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.
Sitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt,
eikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi
rakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja
ottaa oikeuden omaan käteensä.
Hän "korjasi" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat
hirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin,
ja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli
näillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään
tullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi
maasta.
Mutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen
niskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei
maistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli
sanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen
tarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan,
mentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.
Maistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa
ja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi
työväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni
umpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi
edullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti
alkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin
päätöksen.
Mutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.
Nyt hän vasta havaitsi olevansa _nikkari_ ja alkoi puhua kirkostaan
aivan uudella tavalla.
"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi", sanoi hän kerran, kun
näytteli rakennustaan minulle.
"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi..."
"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä
kaupungissa."
"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa."
"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten
mukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin
ei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole
tilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun
on niin iso, ettei sovi huoneesen."
"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan
ostamaan."
"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään."
"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään
rakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön."
"Se ei koske minuun... Ja kukapa täällä sitte toisekseen
rakennussäännöstä mitään huolii?"
Nyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan
syten senaattiin puolustamaan kaappiansa.
Asian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi
kirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi
kastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.
"LAINKUULIAISTA KANSAA"
Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme
koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus,
joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin
moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä
kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.
Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin
poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:
"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"
"Jopa se on kuusissa kymmenissä."
"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."
Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:
"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?"
"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."
Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä
muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.
"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili
ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune.
Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."
Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi
hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa
kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät
itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei
esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.
Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista
rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna
pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada
kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä,
niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään
ijankaikkista sapattia?
Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas
eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja
varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin
emännän veisaamaan.
"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.
"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois.
Ja ensi vuonna tulee äiti."
Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen
asiasta selon.
Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui
kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua
tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan
eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki
olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois
makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin,
värisevin äänin.
Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja
vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.
"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"
"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä
päivänä sen tehnyt."
"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun
esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin..."
"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"
"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."
Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin
kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa
lautamieheltä.
Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet
vapautetaan henkirahan maksusta.
Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet
kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä
lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.