Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs
tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin
oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut
tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen
nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin
tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.
Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen
vaimoihminen, -- ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen
teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema:
paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä
kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä
mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.
Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi
alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin
luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja
lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten
kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä
semmoista kauheutta... Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin
puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä
piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?
"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua
kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita?
Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja
sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi
itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.
Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon.
Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt
kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä
vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat
lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut
kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet
jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta
siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin
etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä
päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.
"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli
kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki
kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa
syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa
sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että
joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia
arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.
Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä
kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan,
että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat
hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui
siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan.
Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on
nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.
Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä
surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä."
Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana.
Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät
illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta
toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet
olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin
kaupunkiin.
Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti
kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat
majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon
tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä
vastaan riemullinen sanoma:
"Se on jo leikkuuhuoneessa!"
Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon
rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan.
Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen
puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.
Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää
keskusteluainetta kuin tämä.
Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja
tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä,
kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta,
että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa
matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän
asian varoitukseksi kaikelle kansalle.
"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja
henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen
suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää
itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte
osaisivat." -- Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa
tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.
Kun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä
Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla
oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat
liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja
kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.
Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä
jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä
vireillä.
Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää
kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.