"-- mailla Pohjan kaukaisilla,
joit' iki- vaivuttaapi jää."
Sama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä
kerrankin saunamuija kysyi minulta: "_Kaarko-herra_ tahtoo _paatia_,
vai lauteilleko herra männöö?"
Nero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni
osa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä
suinkaan voi sanoa olevan "_aivan_ tavatonta runokykyä." Mutta minäkin
innostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta
vastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista
runokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta,
se kun on syntynyt minun ollessani Leimun "Kevät-Unelmain" vaikutuksen
alaisena. Se on tämmöinen:
Kaapro Jääskeläisen _Protesti_
sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.
Oi, kielo vieno
nuokkuu, hymyy;
hui, liero hieno
maassa lymyy.
Versoo kielo kukaties...
Vaikka usein kalamies
lieroja turpeesta suinailee,
ah, liero värjyen uinailee,
nahkasiima, rusohuul'...
Hynttäntyy ja purjetuul'.