Oikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä
suomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25
pennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä
meillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan
ajasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt
tämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä
toivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.
Melkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän
arvelua, ettei hänellä muka olisi "aivan tavatonta runokykyä..."
Hänellä on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton
runokyky.
Tavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta:
rakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa
kaikista näistä ja sitäpaitsi vielä "koelmoi" viisi eri protestia
_sinivuokoille_ ja yhden _kielolle_, sommelmoi kokonaista 13
"_ajatelmaa_" ja käännelmöi 10 Heinen "_lauleloa_" sekä 7 muuta
vieraskielistä. Eikö hän siis ole tavaton?
Mahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään
kokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään tuon
voimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani kirjoittaa
nämä muutamat rivit.
Leimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan
puukko hihassa:
"-- ja käten' jos onkin voimaton,
tok' ainian valmis taistohon --."
"Aina valmis, kuin lukkari sotaan." Eikä hän pelkää mitään, ei
kuolematakaan:
"-- ket' elo tenhois kurja tää,
kuin Tuonen tytär hymyää."
Onneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse
pelätä vangiksi joutumistakaan:
"-- ja jos mä kahleihin lyötänehen,
niin vapaasti sykkivi sydämmen'
ja vapaa on aattehen'."
Tavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat
kiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy
sykkimästä, niiden aate on vapaa ja -- jos saavat vähänkään viilan
tynkää -- on pian koko mieskin vapaana.
Toinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä
kaikki "_versoo_", mikä suinkin versoa voi.
"Mut silloin sinut näin --
ja päivä paistoi taas,
nous puuhut vihertäin
ja kukka _versoi_ maass'."
"-- ja metsolankin tielläi
kukkainen _versoaa_."
Kukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:
"Kaino kielo lehtosen,[1]
valko kukka hieno,
missä kasvat _versoen_,
väilyy tuokse vieno.
Ylhäällä myrskyt vaan
tietämättäs ärjyy,
sinä _versot,_ nuovut vaan,
vartes hieno värjyy.
Niinkuin kielo valkoinen,
neito, _versoit_ mailla,
eloa joit lähtehen
rannoill' varjokkailla."
[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti
huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei
ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä
"Lehmän kieleksi" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.
Ah, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!
Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat
otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta
vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä
vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa
hengen kiihkeyttä.