Seuraavana iltana.
Hän ei ole vieläkään kuollut.
Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat
valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä
hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.
Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,
että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää
huomiseen.
Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle
herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.
Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.
Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;
hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen
valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja
tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen
koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi
puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...
Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.
* * * * *
Oli jo kohta puoliyö.
Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat
syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät
kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä
alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava
kouristuskohtaus alkoi...
Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein
kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta
hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää
rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...
Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin
aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.
Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että
sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli
aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...
Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet
tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät
olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.
Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat
jäällä...
Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut
ketään...
Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo
lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa
työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...
irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes
varvas liikahtanut.
Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.
Kuolema...
Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan
ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti
lähestyvää kuolemaa.
Ja nyt se tulee!
Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!
Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä...
Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa
omaisilleen: kutsukaa rovasti!
Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.
Hän oli menettänyt puhekykynsä.
Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta
tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana
kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen
suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.
Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi
kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt
kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei
sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä
niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy
seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin
kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_
Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua
tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!
Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa
vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,
ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen
kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut
-- käsi ei noussut...
Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he
näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa
jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta
kaksinkertaiseksi.
Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti
siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:
-- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?
Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli
äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes
silmilläänkään mitään merkkiä antaa.
-- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?
Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär
vaikeroi aivankuin mielettömänä:
-- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä
se olen... Minä se olen...
Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä
suoraan ylös.
Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen
aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä
vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei
ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä
välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä
kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,
nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se
järkähtämätön, jota ei voi paeta...
Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo
loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt
painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät
ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.
Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:
Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki
kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän
silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,
ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut
piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti
hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,
kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...
hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen
kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi
linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana
makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle
höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla
silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että
hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa
rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,
alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat
silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä
lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen
iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset
kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin
pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,
katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä
vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...
Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan
tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa
samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen
jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja
yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat
räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän
ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon
näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on
varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten
hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,
hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.
Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen
laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut
kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman
kauan...
Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee
lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...
Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät
alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän
silmäkuopan.
He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,
luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...
Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:
Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui
omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki
karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,
hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi
tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla
mustat, ammottavat kuopat...
Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema
-- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei
mikään auta...
Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman
hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen
huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen
huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,
niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...
Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja
silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän
jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta
huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri
laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on
yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja
nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...
Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi
häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla
hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä
jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --
mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...
Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin
ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että
vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä
helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi
pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole
sääliä...
Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,
keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,
ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla
imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas
mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --
ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla
enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa
vain pimeyteen.
Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän
vierähtää mustaan syvyyteen.
Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta
kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja
epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat
liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois
tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika
kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan
pehmeätä sohvatyynyä...
Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin
voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin
hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:
kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,
jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt
leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,
jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä
alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,
pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...
Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet
yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat
kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,
kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin
olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta
sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä
korahdus...
Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.
Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on
niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys
elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...
Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,
yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...
Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?
Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia
kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat
alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja
vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,
alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen
kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä
kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen
suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...
Ja hän putoo sinne...