I
Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla
vuoteellaan.
Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä
mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen
rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun
yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset
huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.
Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin
suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi
kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella
paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain
kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä
lumen alta paljastuva rukiinsänki.
Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä
ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...
Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja
kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet
vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta
kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen
nahka...
Ja kuitenkin hän elää!
Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja
nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin
poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti
jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee
äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa
liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,
peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla
hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin
mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,
parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,
ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.
Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen
näköinen sairaanhoitajatar.
He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on
äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.
Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa
huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän
nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.
Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa
raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,
luulisi hänen jo päässeen rauhaan...
Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta
suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.
Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui
kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin
lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti
alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,
katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:
-- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!
Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.
Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu
kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän
pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,
inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,
karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä
huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.
Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään
vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt
raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput
verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.
Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he
istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja
miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan
samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin
eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja
ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,
alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen
jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja
eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin
ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa
lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa
viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --
ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja
kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui
heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --
rukoili palavasti loppua, loppua, loppua...
Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --
aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,
valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin
hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...
Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...
Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.
Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen
omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi
kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen
huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:
-- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä
kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi
rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?
-- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja
kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi
murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin
on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää
niin kauan kuin suinkin.
-- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä
väittelemään!
Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...
-- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika
ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,
ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.
-- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.
Nuorin poika itki.
Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.
Oli tullut ilta.