Yksinäinen huvila meren rannalla.
Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku
ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä
pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja
äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...
Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja
epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty
kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon
huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä
lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta
kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja
lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon
joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet
aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään
jotain niin surullista...
Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei
satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,
neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,
muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja
kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta
keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen
keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta
ruusu_.
Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista
vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen
tunnelman.
Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.
Mutta vain viidelle on pöytä katettu.
Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.
Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;
näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä
reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat
harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän
istahtaa pehmeään leposohvaan.
Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä
solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,
hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella
hän voi pysyä tyynenä.
Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-
ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,
ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään
kukkien paljouden.
Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen
hiljaa:
-- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?
Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat
äkkiä -- hän ymmärsi kaikki.
-- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän
lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:
-- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.
Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen
kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,
käheällä äänellä:
-- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?
-- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta
yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,
että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja
minä haluan säästää teitä kaikkia.
Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:
-- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme
illalliselle.
Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut
hyväkin ruokahalu.
Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin
pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen
ääni.
Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä
Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja
hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin
vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo
poispääsyä...
Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja
muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat
näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he
söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain
hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.
He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina
pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:
-- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...
Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä
kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen
tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi
kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää
milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,
ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin
hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni
värähdellen:
-- Rakas... ota, ota vielä... vähän...
Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:
-- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.
Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen
söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon
jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.
Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...
Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin
leposohvallaan ja puhui:
-- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.
Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän
hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,
olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi
muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa,
että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat
raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain
tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat
keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus
siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta
kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman
pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla
päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että
värisemme, kun...
Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla
huulillaan näkyi verta.
Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen
mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen
nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:
-- Isä... isä...
Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden
jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:
-- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä
kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on
ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen
vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan
sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan
hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?
-- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.
-- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --
kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä
ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on
välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen
niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,
kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä
tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se
tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --
Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --
kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.
Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana
kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi
lohduttaen sanoi mies:
-- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.
Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:
-- Minäkin kuolen sinun kanssasi.
Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli
hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi
vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka
näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin
raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.
-- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon
seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta
värisevällä äänellä hän lisäsi:
-- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet
ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin
kuolla...
-- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies
epätoivoisesti.
Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,
kun hän sädehtivin silmin puhui:
-- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös
sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut
heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He
tulevat yksinkin...
-- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.
Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli
sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti
silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,
urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin
varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin
oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat
hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.
Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:
-- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...
Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi
poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän
aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa
ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:
-- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...
-- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta
taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --
nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,
pitää teistä huolta...
Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut
kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas
iloisemmiksi.
-- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen
aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata
vielä...
-- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon
haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä
kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen
mukaan.
-- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei
ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan
näe... kun tavallaan häviää...
-- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...
Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,
sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy
meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä
nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin
elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua
mitään tyhjiinraukeamista.
-- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle
juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä
karkoittaa...
-- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...
Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran
kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.
Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat
ikkunanpuoliskot.
Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota
heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän
mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.
Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...
haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin
hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --
niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti
suhahdelleet suunnattomat siivet...
He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi
pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,
jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat
muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,
miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi
kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen
soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä
syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää
milloinkaan keinu aalloilla...
Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.
Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien
huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että
siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen
muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden
kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen
rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen
kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...
Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt
olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne
muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja
surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot
etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat
jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --
mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja
heikkona kuin aavistus...
Ja taasen on hiljaista...
-- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.
-- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,
ja hänen äänensä värisi...
Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän
tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä
elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,
nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla
lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää
milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,
kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.
Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan
Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."
Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,
joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä
parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se
on tapahtuva.
Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa
vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti
sohvalleen...
Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa
raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään
tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja
kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli
tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,
jättää kaikki...
Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja
sentähden hän sanoi hiljaa:
-- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te
olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,
niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,
korostaen joka sanaa:
-- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin
_kuolkaa myöskin miehinä_.
Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus
oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä
valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat
niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.
Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui
hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:
-- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin
nyt...
Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he
ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti
alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.
Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:
-- Muistatko...?
-- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.
Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien
mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.
He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää
-- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi
-- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja
silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...
Se oli heidän ensimäinen suudelmansa...
Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet
kuolemaan...
Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut
hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä
nyt onnelliseksi...
Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin
kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen
oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili
omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:
-- Muistatteko Petroniusta?
Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.
Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.
Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen
kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät
ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi
kuin itsekseen:
-- Oi, miten hyvä minun on olla...
-- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.
-- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...
Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he
tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt
näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla
ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat
hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään
tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja
hiljaista...
Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain
suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään
oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...
Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se
muistutti yötuulen suhinaa:
-- Tämä on... siis .. kuolema ..
Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,
ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista
laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota
ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi
painanut sanomattoman raskas uni...
Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se
löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja
hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel
tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...
Sitten hän sulki silmänsä...
Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä
kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin
erotti...
Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa
kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...
Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on
hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä
haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo
sävel jotain surullista ja suloista...
... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän
huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin
sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen
musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...
Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet
hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä
omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan
taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä
sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä
kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...
Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.
Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus
levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...
Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän
oli jo lakannut hengittämästä...
Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.
Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja
sanoi väräjävällä äänellä:
-- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän
muistossamme...
-- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.
Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi
aivankuin itsekseen:
-- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?
Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.
He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys
loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä
käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,
sanoi hän lujasti ja hellästi:
-- Niin, äiti...
Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili
vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...