I
Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku
vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva
ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi
hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.
Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä
kuolinkamppailu.
Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän
tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --
mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas
hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata
piinaa.
Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi
jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki
kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää
liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet
vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...
Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina
-- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun
valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla
haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi
tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten
tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi
läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja
ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun
satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui
siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei
päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --
eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli
kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja
miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...
Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän
ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että
_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.
Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä
hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta
hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi
ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...
Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata
häntä laiturin reunaa kohden...
Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän
hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta
laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä
kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,
pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui
kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun
pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...
Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja
pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan
kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...
Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema
tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...
Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet
tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...
* * * * *
Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden
tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain
tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,
niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan
mitään muuta.
Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti
ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui
jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.
Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä
hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei
jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus
lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.
Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono
kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat
varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...
Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa
heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään
häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...
Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen
paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!
Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta
rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...
Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...
niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas
käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain
hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...
Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...
Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran
ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli
vaatekammion haju.
Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja
miksi hän on vaatekammiossa?_
Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon
pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut
hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...
Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen
silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei
yksikään lihas värähtänyt.
Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin
puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin
ruumismadot kalvavat saalistaan.
Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään
tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien
pauketta...
Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan
kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa
-- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...
Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja
hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen
käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...
Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet
painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka
muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen
kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --
joka ei tahtonut itkeä.
Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on
tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän
rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --
se osoitti miten suuresti hän rakasti..
Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille
huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se
naisen korviin kuin suloisin soitto:
-- Maria... Maria...
-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät
huulensa liikkuneetkaan.
-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja
epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...
Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan
hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata
edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata
silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa
kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki
helvetin tuskat.
Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas
yksin.
* * * * *
Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.
Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,
hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.
-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat
jääneet kahden.
-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...
-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...
-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin
enemmän... Hahahaa!
Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin
se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.
Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja
sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:
-- Jättäkää hänet tänne.
Eukot menivät.
Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa
korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.
-- Onko äiti täällä...?
Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:
-- Onko äiti nukkunut?
-- On, lapsi...
-- Minä herätän.
-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.
-- Äiti! Herää, herää!
Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.
-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa
lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.
Mutta mies ei vastannut.
-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...