Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat
ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja
vaunujen jäljessä soittokunta.
Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti
korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli
aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen
jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen
luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin
verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän
äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se
ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja
tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi
toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...
Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,
läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi
raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi
pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen
verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa
toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat
soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen
linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen
palannut pohjolaan.
Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa
yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,
laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja
poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin
pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen
sotamies...
Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut
toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja
heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin
ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella
äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...
Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät
kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti
astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan
äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle
hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.
Se oli hänen äitinsä hauta.
Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja
sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo
silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei
peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian
aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa
katseessa.
Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen
sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka
kuinka tahtoisi...
Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet
seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --
olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta
oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun
äiti peitettiin tuonne mullan alle...
Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama
arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?
Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,
solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...
ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti
riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,
otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,
kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...
Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita
miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun
melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka
katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan
eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...
Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!
Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,
kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja
hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli
hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa
kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi
äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat
hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja
taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei
kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...
Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi
nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:
Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...
vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...
Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat
hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu
hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin
vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena
tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa
liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan
haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä
pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...
Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule
hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...
Eikä äitiäkään enää kukaan muista...
Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.
Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli
oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän
tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku
nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.
Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi
aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi
äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti
hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi
hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,
teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...
Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen
kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan
kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi
paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen
vetelään lumisohjuun.
Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa
vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain
vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan
valui punainen veriviiru...
Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta
muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin
haukkumasanoihin.
Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle
kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,
avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti
askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen
veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin
itsepäinen, omituinen matelija...
* * * * *
Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi
pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...