sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:
-- Älä itke, isä... Älä itke.
Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin
tukehtumaisillaan:
-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...
Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja
niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...
Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja
hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan
oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa
rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi
ollut halkeamaisillaan...
Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!
Mutta ei...
Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.
* * * * *
Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan
hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja
kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja
jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän
kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.
Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli
kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.
Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.
Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo
jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä
lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen
kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään
oli paljon väkeä, jotka veisasivat...
Haa! _Hänen hautajaisensa_.
Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,
kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.
Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän
tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...
Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle
ja aiottiin naulata...
Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen
lapsensa ääni:
-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...
-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.
-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!
Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa
sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,
kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon
voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen
hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti
ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän
sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:
-- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!
-- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.
Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se
muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi
hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...
Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän
lapsensa tukehtuneen huudon:
-- Äiti nukkuu...
Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin
tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat
hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo
kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman
liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin
kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet
haudataan elävältä_...
Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.
Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä
kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti
maahan.
Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.
Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa
kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi
vain hämärästi, että kaikki on lopussa.
Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...
Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja
hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,
pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän
ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun
käheän ähkäyksen...
Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa
hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.
Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri
lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät
yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin
tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.
Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle
perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...
Hän huutaa...
Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,
jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...
Hän huutaa...
Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä
siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei
kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen
rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...
Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin
ylös...
Hän huutaa...
Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän
pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä
jotain... Hän huutaa...
Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.
Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...
Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...
Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,
ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...
-- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta
mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.
Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti
arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi
kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu
rouskahtaa...
Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko
maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...
Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...
Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja
järisten halkeavat maanalaiset kalliot....
Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi
ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se
lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...
Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...
Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,
jääkylmä käsi_...
Se on kuolema.