On näännyttävä helle.
Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.
Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma
värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon
tulisäteissä.
Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla
on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut
sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin
tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten
tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret
leikkausveitset lihaan...
Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten
ahkeruudesta ja ripeydestä.
Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei
innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja
kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät
niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan
-- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä
eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja
raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia
kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata
täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja
jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,
peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin
tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä
hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.
Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha
salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen
silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin
heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,
hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja
silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.
Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan
hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...
Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden
ympärilleen vaanivia katseita.
Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti
valmiina... Hänen ei vielä...
Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia
kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --
nuorempia on yllin kyllin saatavissa.
Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä
työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen
menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.
Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen
vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!
Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen
piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.
Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian
paljon...
Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on
epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä
päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi
ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa
olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...
-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?
Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa
ja sentähden saa olla pikkupomona.
Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,
huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...
-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa
Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti
työnjohtaja silmäilee hänen työtään.
-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.
-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä
hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin
työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan
tällä kerralla.
-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.
Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi
työnjohtaja Alholle:
-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon
ikkunain väliin.
-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.
Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho
tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,
sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa
nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti
ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!
Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono
kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti
uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi
rajusti yskiä.
Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin
menehtyäkseen...
Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa
saadakseen pölkyn seinälle.
Mutta silloin tapahtui onnettomuus...
Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja
samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...
Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen
verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --
hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.
Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti
pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.
-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran
rauhattomana.
-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.
-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --
rauhoitteli joku työtovereista.
Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja
loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,
paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,
huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin
kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän
harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin
ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen
kuumaa verta...
-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja
lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi
hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa
miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.
-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä
huulilta.
Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin
alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua
yhä raskaammalta ja vihlovammalta.
Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista
samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän
oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä
suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se
ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat
jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti
ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui
yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...
Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus
kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --
aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan
työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...
-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei
se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se
taitaa olla parasta...
Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa
-- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...
Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja
omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...
hän tietää -- se on nyt kuolema.
Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa
hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu
se jo sormissakin...
Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule
enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen
korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se
humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...
Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo
märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin
tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien
kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin
rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä
paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...
Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,
ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän
asettanut ristiin rinnalleen.
-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa
paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä
ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
* * * * *
Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.
Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa
hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät
riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen
soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien
kimakat, surunvoittoiset huudot...
... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös
kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain
lentelevät...!
... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän
rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves
välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä
sinkoilevat valkeat lastut...
... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa
tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän
höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja
kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella
työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin
lastun...
Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin
kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin
mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin
niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...
Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,
herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?
-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.
-- Pettua...!
Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi
sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen
ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän
olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...
Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki
ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa
nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...
Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja
pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,
laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle
ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:
-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.
Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.
Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät
myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.
Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki
päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen
kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,
lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan
taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin
sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...
Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas
peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se
hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä
himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...