Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli
taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli
hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut
olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut
maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan
suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.
Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja
juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi
ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen
altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,
siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,
moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen
miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata
juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua
jouluvirttä...
Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se
kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu
jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti
vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota
samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla
jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...
Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä
olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...
Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,
ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen
sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän
vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä
tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --
ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän
korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei
hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se
näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa
erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja
jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne
törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat
kuollutta...
Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.
Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,
värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he
siskon kanssa olivat, kun ne...
-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --
ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti
hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen
sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.
Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin
hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja
sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että
se kuulosti pidätetyltä itkulta...
-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä
siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja
niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka
minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn
iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,
syvällä maassa...
Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän
tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta
järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --
niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja
raatelee saalistaan...
Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,
niin yksinäiseksi...
Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on
syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.
Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen
sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi
kuolemaisillaan...
Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,
haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni
juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,
kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin
omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että
nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,
poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...
Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat
vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden
tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen
kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä
ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...
Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti
kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta
yksinäisyyttään...
Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen
hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin
vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...
Askeleita...?
Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,
väsyneitä askeleita...
Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja
emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa
kanssa.
Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella
juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,
voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...
Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei
tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan
lapsen itkua...
Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se
muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --
kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän
ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi
niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --
aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan
tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,
pahaenteinen äänettömyys...
Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi
taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä
näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei
näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka
suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,
ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa
tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset
heikot korahdukset...
Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,
väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta
kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,
kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen
kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin
valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä
syysyönä...
Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset
pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä
yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,
joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja
heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut
enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,
rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...
Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --
niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja
tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --
niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut
sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto
-- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti
vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko
ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin
joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa
olisi pakahtumaisillaan.
Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,
että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --
ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --
ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti
tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,
kauhistavampana...
Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Ja askeleita...
Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko
jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa
olivat katkerat ja raskaat.
Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi
harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä
ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...