Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.
Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat
hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat
odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka
kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat
salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka
hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he
tahtoivat vain olla jotenkin mukana.
Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,
jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja
voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen
ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi
lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja
hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä
pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...
Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä
kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui
rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja
tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.
Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he
olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,
huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja
sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,
särkynyt yskähdys puhuivat toista.
Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:
-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!
Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:
-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?
-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...
-- Te ensin!
-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen
heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.
Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:
-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!
-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei
tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...
-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...
Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,
sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua
hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei
milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla
seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun
kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen
hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --
silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...
-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.
-- Ei hän voinut nousta.
Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut
useita verensyöksyjä.
-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi
osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.
Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä
iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.
-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,
Vaarala, ja nousi.
-- Se on hyvä.
-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.
-- Kyllä, kyllä
Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja
kuolema...
* * * * *
Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.
Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli
hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma
verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,
kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti
kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --
aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,
tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä
kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...
Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...
Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka
molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja
lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja
kauempaa kuului laulurastaan laulu...
Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar
ja kysyi pelästyneellä äänellä:
-- Mitä te täällä teette?
-- Tulin katsomaan...
-- Menkää jumalan tähden...
-- Oliko täällä lääkäri?
-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää
nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...
Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat
olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,
monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun
Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli
saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä
enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa
kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä
ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse
tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...
Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja
hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Kuinka hän voi?
Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,
jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä
vastannut.
-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?
Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:
-- Hän on kuollut!
Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut
uskomaton asia.
-- Sinähän lasket leikkiä...
-- Kuollut...
-- Miten se on mahdollista?
-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala
rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja
jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt
makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...
-- Ah!
-- Älkää kertoko!
-- Hyvä jumala!
Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:
-- Kauheata!...
Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa
päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään
hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä
kylmänä...
Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko
laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja
järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas
vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä
kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla
olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...
Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten
ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle
laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin
tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja
joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että
laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --
aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä
äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...
* * * * *
Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on
mentävä levolle.
Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen
peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi
hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä
käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat
aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi
hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,
surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien
hylkäämä ihminen...
Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä
silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion
viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet
oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla
tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti
heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva
kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen
varmasti saavansa heidät kaikki.
Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.
Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen
toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä
laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi
itkien:
-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?
Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä
syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä
lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli
uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...
Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;
miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja
nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla
nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.
Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:
-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...
Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät
_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,
hellittämättömänä odottavan...
Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä
tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä
paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen
liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui
outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen
ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin
nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa
odotti...
Aurinko alkoi nousta...