Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,
ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut
nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin
takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut
sormeansa liikuttaa.
Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten
ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.
Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä
tuntui, että tämä oli totta.
Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja
liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.
Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut
kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa
harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa
jalkojen olisi pitänyt olla...
-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.
Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen
siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:
jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja
velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...
Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,
Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet
kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja
hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:
-- Martta...
Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja
himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo
yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman
paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin
mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,
elämälle...