Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu
jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,
että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.
Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin
olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...
Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän
muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja
hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.
* * * * *
Kuvia...
Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee
kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät
yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen
lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,
korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...
Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,
pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan
ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee
sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin
ruumista...
Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja
radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen
raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...
Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.
Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...
hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...
No, kai se menee ohi!
Kuvia... kuvia...
Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,
lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...
He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.
-- Viimeinen pari ulos!
Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran
hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa
saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän
juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten
hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He
syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on
hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse
kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat
peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee
hänen kuumia, punaisia huuliaan...
-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?
-- Minkälaista?
-- Molemmat jalkani olivat poikki!
-- Kauheata!
-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua
sylissäni...
Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,
hän vaipuu polvilleen.
Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:
-- Mikä sinun on?
Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa
kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa
valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja
vihreätä... punaista ja vihreätä...