Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja
kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain
junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain
junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit
kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja
kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...
Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen
silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja
hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen
onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja
harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja
kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa
pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen
päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,
aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne
olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen
kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo
melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se
liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi
soperretuksi:
-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...
-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli
jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin
olisi puhuttu lapselle.
-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
-- Minun jalkani... paleltuvat..
Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat
aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli
tapahtunut. Mutta mitä?
-- Olenko loukannut itseni?
-- Olette.
Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!
Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen
varpaitaan.
Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,
missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan
tasainen.
Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,
saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.
-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.
-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.
Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin
saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin
tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan
ollut!
Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa
innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta
takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...
-- Jalkani, jalkani...
Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan
eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin
vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja
hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.
-- Jalkani, jalkani...
Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...
Ei milloinkaan!
Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?
Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä
ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...
Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen
illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.
Ei milloinkaan!
-- Jalkani, jalkani...
Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:
-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!
Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja
ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.