I
Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi
vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun
saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla
äänellä:
-- Kolmannel-le!
Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,
irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi
pitkään ja sointuisasti:
-- Poikki on!
Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut
lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.
He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista
kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,
ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia
ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!
Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän
ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja
hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,
joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli
satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää
työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!
No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja
terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!
Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän
muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä
vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...
-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:
-- Viidennestä poikki!
Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta
koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki
voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo
liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri
vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan
kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä
vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea
rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän
huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...
Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään
pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta
tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä
kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja
joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä
rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa
suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...
Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää
jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin
huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin
liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni
suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja
vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se
oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...