Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä
nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on
valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja
loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen
etäisyyteen.
Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän
viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.
Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo
syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut
halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa
muuttui harmaaksi...
Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se
aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen
kamalan päivän!
Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,
hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien
ohi...
Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,
karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin
tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa
häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja
kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset
seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei
kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja
salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,
nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi
suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä
puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat
vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo
surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --
Isä, isä... isää!
Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus
ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon
lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia
korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,
turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa
rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:
-- Isä... isä...
Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa
alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:
-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?
Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli
maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on
niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,
yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...
* * * * *
Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?
Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan
esille pienen käärön...
Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka
hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...