Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi
narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui
aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä
hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista
yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili
hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --
odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka
oli jo kolmivuotias!
Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten
ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä
muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä
ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu
lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,
mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa
mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!
Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.
Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja
hän hymyili taas hiljaa itsekseen.
Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!
Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään
iloisesti ja hellästi:
-- Matti!
Ei vastausta.
-- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?
Ei vastausta.
Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan
jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies
sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti
häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin
loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä
nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta
vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis
sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin
-- mutta poika ei ollutkaan sisällä.
-- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...
Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta
lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:
-- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?
-- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.
Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.
Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.
Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä
hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi
kaatunut.
Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...
Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.
Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella
lumella...
Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen
kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin
loikkauksin kadonnut metsään.
Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi
seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.
Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt
tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja
nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat
jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden
hyppyjen jälkiin...
Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni
kenkä...
Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli
irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,
juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja
kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,
tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.
Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...
Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti
hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:
-- Isä... isä... isää!
Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut
tukehtumaisillaan...
Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka
muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen
juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt
huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut
sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän
juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä
käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta
pelottaakseen.
Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli
kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei
enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän
vain juoksi..
Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,
miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt
tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni
kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli
paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu
paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --
kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...
Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä
äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli
epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti
irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,
kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua
isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on
upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen
kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja
jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...
Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,
kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi
edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet
syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen
pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt
ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen
pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain
juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.
Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.
Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,
aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki
näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.
Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän
auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --
huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa
pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen
kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,
kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä
kuolonkorahduksia...
Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui
hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain
muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa
muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt
sinne hangelle kasvot alaspäin...
Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,
avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti
kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,
mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,
silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa
vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet
terävät hampaat...
* * * * *
Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa
käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen
vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi
kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,
sillä ei hänellä enää kiirettä ollut...
Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,
että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä
sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän
laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,
puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...
Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan
kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli
vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että
kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön
rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa
elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...
Ei milloinkaan...
Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä
hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten
viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa
harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita
takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä
vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä
nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja
salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut
pienintäkään ääntä... ei risahdusta...
Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan
samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan
valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu
pitkäveteinen, valittava ulvonta...
Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä
paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat
paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta
vainajalta...
Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti
istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta
tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun
villieläimen.
Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...
hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti
kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,
niinkuin ei olisi nähnyt mitään.
Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin
mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...
mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,
verinen paita...
Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,
että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,
niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi
maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:
-- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...
Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen
ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin
vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei
mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen
hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella
äänellä:
-- Miksi hänet päästit ulos?
Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi
saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja
koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten
pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:
-- Lapseni... lapseni... lapseni...
Mies korotti ääntänsä.
-- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!
Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken
mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena
parahti hänen kalpeilta huuliltaan:
-- Minun...?
-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi
valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin
mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa
kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,
korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:
-- Se oli _sinun syysi!_
Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana
lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka
longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies
tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi
käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut
sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti
yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:
-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En
mitään...
Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon
kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään
vastausta.
Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen
sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä
halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa
ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja
huohotti kuumeisesti:
-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...
kuule minua!
Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.
Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi
seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:
-- Kuollut!
Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja
heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!
Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää
mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen
kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli
edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä
silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,
nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...
Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa
kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut
täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...
lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä
kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden
alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä
rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia
käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää
hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa
vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti
hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...
Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli
kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin
myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta
tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä
olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...
Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian
alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --
niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se
nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon
lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...
Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne
ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat
hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja
murina...
Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa
aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti
suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.
Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se
nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin
hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä
mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...
Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä
huutonsa autiolta niityltä...
* * * * *
Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää
lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,
jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat
tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...
Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...
Ei risahdusta... Ei huokausta.
Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin
se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen
viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua
nopeampaan...
... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle
tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...