I
-- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä
oikein huimaa vauhtia!
-- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!
He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen
esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.
Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät
iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,
tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko
lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty
lukemattomilla pikku timanteilla...
Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä
hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,
sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät
rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja
silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän
silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät
yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin
salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät
liukuen siirtyvän sijoiltaan...
Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,
kun hän puhui:
-- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta
huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja
kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat
kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...
ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:
"Kuu paistaa heleästi.
Kuolo ajaa keveästi...
Etkö pelkää, tyttöseni...?"
-- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.
-- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea
ja hohtava... Pelkäätkö?
-- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja
mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.
Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan
ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen
vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin
milloinkaan ennen...
Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi
hellästi ja leikillisesti:
-- Vai et pelkää? Odotappas!
Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,
kaikuvalla äänellä:
-- Noppe!
Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa
kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...
Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna
pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma
huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja
kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat
kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja
sieraimista tuli ja savu suitsusi...
Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja
silloin kalpeni nuori äiti.
Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei
ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi
hellyydestä värähtävällä äänellä:
-- Joko nyt pelkäät?
-- En, en sinun kanssasi...
Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän
kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.
Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas
vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä
tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,
hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän
onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.
-- Nukkuuko Matti?
-- Nukkuu...
He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja
hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää
kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi
yhä nuori juoksija eteenpäin...
Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin
vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.
Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta
sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa
kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...
-- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä
viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.
Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --
aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän
hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty
loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa
kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien
ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän
uusi torppansa...
Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja
auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.
-- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja
jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.
Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia
hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,
suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,
tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...
Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...
Ja kaikki tämä oli Antin työtä!
Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi
voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä
ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.
-- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...
Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja
kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen
hyväily...
Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.
Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet
kehtoon.
Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään
paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.
-- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --
viihdytteli äiti hellästi.
-- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...
Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.
Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja
aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...
Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti
hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...
Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti
katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,
outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut
sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos
hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän
sen empimättä tehnyt!
Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...
Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin
omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,
punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi
hiljaa:
-- Antti...
Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,
laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen
ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.
Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä
kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen
rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se
levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä
kasvoihin kirkkain, sinisin silmin...
Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut
ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se
ei voisi olla todellista...
Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:
-- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...
Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien
malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se
tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.
Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,
kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan
pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja
ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut
kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä
onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa
hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...
Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei
mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,
että vihdoinkin on täysin onnellinen...
Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten
ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa
vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman
kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää
sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --
aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana
vartioi seutua. Ja tähdet...
Ah -- heidän tähtensä!
Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin
olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...
Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa
olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä
länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,
niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa
riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä
niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...
Sellainen pieni, herttainen hupakko!
Mitä se oli?
Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...
-- Uu -- uu!
Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava
ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä
raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin
haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti
haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...
Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,
sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,
nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin
toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on
hyljännyt...
Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen
herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.
Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?
Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?
Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä
metsässään...?
Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?
Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon
lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa
kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,
säälimätöntä uhkaa...
Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat
valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa
kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta
ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin
tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä
kammottavammalta.
Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen
pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...
Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:
-- Uu -- uu! -- Uu -- uu!