sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen
laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa
sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa
kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on
sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta.
Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki
työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta
rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin
tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne
punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja
penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin
veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä
mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja
metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.
-- Onko siellä puimakonekin?
-- On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein
loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää
alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin
oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.
Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen
pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin
välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan
lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi
kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki
töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien
vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen
näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein
matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi
lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja
sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella
hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota:
'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että
kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin
kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on
nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin
kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin
meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa
maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»
-- Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?
-- Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä
on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen
sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli
sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli
yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen
kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin
kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.
-- Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna
ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.
Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika
kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita,
mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin
vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan
poskelle ja puheli:
-- Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et
tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti... Säästäköön Jumala
sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan
silmistä.
Kun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: »Kun
te ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen
tuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?»
-- Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.
Anna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses
heitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä
seisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla
jäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri
aidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä
tulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta
vitsassa.
-- Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään
Mooseksen heittäessä madenippua lattialle.
-- Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme
jääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan,
sanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät
lähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.
Tuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun
hän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: »Kuinka suuria, ja viisi!
Eilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun
perunoita pannaan lisäksi.»
-- Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme
pienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.
-- No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään
pärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.
-- On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä,
kuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä
Martta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja
alkoi niitä pistellä hellaan.
Perunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun
hän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit
muljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:
-- Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan
hienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin
isä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on
tullutkin.
-- Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä
jalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä
Martalle.
Martta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: »Kummannäköinen tuo
on, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon
ravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä
Taulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla
suolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.»
-- Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa
ja kenkää jalkaansa.
Saatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: »Kun on nyt hyvä kulku
suksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran
takana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn
myöhäänkin iltasella.» Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä
selkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.
-- Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.
-- Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi
Mooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin
kaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.
Illalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi
metsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun
selässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti
metsotaakan isänsä selästä ja sanoi: »Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas
uutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta,
minkälaisia metson rykäleitä!»
-- Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin
rämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja
kankein askelin käveli pirttiin.
Martta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä
eloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä
Martta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei
Mooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän
jo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.
Martta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi
laitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän
suolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä
jalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana.
Hierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten
puhtaalla vedellä.
Kun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen
alla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut
illallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja
sanoi: »Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta
täydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti
kihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä
tulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja
tyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä,
mutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei
koko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että
antoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että
hautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi
tänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.»
-- Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen
uskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin
kiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten
sentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua
vaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en
tiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen
ruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi
tulen... Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!... Maa tärisi liekkien
voimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle
kohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä... Ilkeitä kirouksia ja
sydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon
valaisemasta yöstä... Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla
virrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät:
'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten
ne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän
lohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.
-- On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses.
Tulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja
Teppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua.
Sen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.
-- En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen
valloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä
ne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat
niitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja
polttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään
pelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.
-- Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi,
sanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.
-- Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät,
sanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.
Martta pudisti päätään ja sanoi:
-- Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja
rakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.
Sen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan:
'Jumala ompi linnamme.'
Somalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja
ilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.
Martta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi
lopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui
vuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa
iloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen
tehtävään.
Toisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli
kaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka
ruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.
Mooses tuli jo vastaan kartanolla ottamaan hevosta aisoista, ja Martta
sanoi loistavin kasvoin:
-- Reessä on nyt syömistä, siitä korjatkaa.
-- Kyllä, kyllä, sanoi Mooses riisuessaan Nellaa aisoista.
Pirttiin tultuaan ei Martta äidilleen puhunut mitään muuta, kuin sanoi
ruustinnan ja rovastin terveiset ja lyhyesti vastaili äitinsä
kyselyihin. Hän oli kummasti levottoman näköinen, ei istunut, käveli
vain ikkunasta ikkunaan eikä ottanut kudelmaakaan käsiinsä. Väliin vain
hieroi käsiteriään yhteen ja silmistä näkyi sisäinen tuli.
Kun Mooses tuli pirttiin, niin Martta ajattelemattaan nykäisi
päähuivinsa kaulalleen ja palavin silmin sanoi: »Nyt on jo hyökkäyssota
alkanut. Minun täytyy päästä rintamalle näkemään sitä ryövärien ja
murhaajain tuomion tulta ja lietsomaan sen liekkiä. Tänä iltana lähden
junaan ja huomenillalla olen rintamalla. Kirkonkylästä lähtee kaksi
neitiä mukaan viemään suuria tavaralähetyksiä... Kun Taulaniemi on
vapautunut punaisista ja ryssistä, niin tulen tänne. Ja jos siellä
kotona on säilynyt ne eläinten rehut, niin lähdetään täältä kirjoineen
karjoineen ja myötämyttyineen. Siltä varalta varustautukaa täällä.
Minulla ei silloinkaan ole paljon aikaa viipyä. Minun aikani ei kulu
muualla kuin rintamalla niin kauan kuin sota kestää. Joeli jää tänne.
Reessä on kolmen litran pullo Joelille maitoa. Näinä päivinä näkyy
Heluna poikivan.»
-- Heluna poikii tänä päivänä, sanoi Anna kuoriessaan perunoita
aamiaiskeittoon.
-- Voi voi! Tuntuu kuin siivet olisin saanut, kun siellä Tepastossa
kuulin, että hyökkäys punaisia vastaan on alkanut ja kaksi kaupunkia ja
monta maakylää jo vallattu ja monta tuhatta ryssää ja punikkia saatu
vangiksi.
-- Eiköhän siellä rintamalla jo olisi muita, jos sinä pysyisit sieltä
poissa. Menetät vielä sinäkin siellä henkesi, sanoi Martan äiti
pahoillaan ja ääni värisi.
-- Siellä on kyllä satoja ja tuhansia muita, mutta minun paikallani ei
ole ketään, minä menen, minua tarvitaan.
Martan äiti ei enää virkkanut mitään, kuori vain perunoita allapäin ja
harvakseen tippui kyyneliä maahan.
Marttakin otti veitsen ja meni äidilleen avuksi ja sanoi: »Kun teille
nyt poikii lehmä ja kohta toinenkin, niin että teillä on monenlaista
hyvää syömistä, niin säästäkää näitä perunoita siemenien varalle.
Meillä kyllä yksi kuoppa perunoita jäi metsään punaryöväreiltä
huomaamatta, mutta kuka tietää vaikka ne nyt siellä viimeisetkin
katselisivat. Silloin jäämme aivan perunankylvöttä.»
-- Ei niitä monta hehtoa enää täälläkään ole, jos neljä tai viisi on.
-- Se onkin iso asia, jos viisi hehtoa saataisiin perunaa kylvöön. Se
on enemmän kuin ei mitään.
Mooses ei ollut Martan puheisiin virkkanut mitään, istui vain
peräpenkillä, jalallaan soudatteli kehtoa, jossa Joeli nukkui.
Käsillään hän hieroi kintaitaan, jotka olivat eilen kastuneet ja yön
aikana orressa kuivaneet koviksi. Nyt perunan kuorinnasta päästyään
Martta tuli isänsä luo penkille istumaan ja sanoi:
-- Minä kun armeijan mukana menen niin pitkälle, että Taulaniemi on
valloitettu ja näen että saatamme sinne viedä elukat, niin tulen kuten
jo sanoin teitä täältä noutamaan ja sitten vasta haudataan Väinö ja
ruvetaan uudesta tekemään taloa uudella innolla.
-- Paras kai se on mennä, kun kerran menoksi, niin pian kuin pääsee,
kun niistä punikeista kerran ei pelkoa olisi. Minä juuri tässä
ajattelen, että jos siellä rehut eivät olisi säilyneetkään, niin
kuljetetaanhan rehujakin rautatietä. Minä Nellalla vedättäisin täältä
rehut tuohon asemalle, siinä pantaisiin vaunuun ja annettaisiin vain
hyristä koko talous mukana. Siellä voisi nyt lumen aikana toimia
hevosen kanssa paljon, sitä vastoin ei sillä täällä tee mitään.
-- Aivan oikein, sanoi Martta. Siinäkin tapauksessa saatte täällä
valmistautua lähtemään. Minä puolestani olin ajatellut rehujen täältä
kuljetusta mahdottomaksi, kun vaunujen vuokra on kallis ja rahtikin
kallis. Mutta olkoon kallis kun on. Päätetään vain siinäkin tapauksessa
lähteä, niin pian kuin punikit ovat jättäneet Taulaniemen... Jurma...
Yli-Jurma... Oi, kuinka lämmittää poveani se nimi, vaikka mustina,
alastomina patsaina seisovat siellä liedet.
-- Jurmako se on sinun kotisi nimi?
-- Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon
vanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti
tekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko,
että punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.
-- Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat
kallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.
-- Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu
hienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja... Sanalla sanoen, kun sinne
päästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti
kudelmansa ja sanoi: »Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen.
Sen minä kudon vaunussa.»
Viidestoista luku.
Kymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä
aamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin
juoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten
sanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän
heitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin
sanoi: »Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen
välissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan
meidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui
Taulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä
päin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen
armeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan
kiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut... Kyllä ne meidän
poikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit
venäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle.
Tykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven
ammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa
samalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten
menivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet
kiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut.
Törmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja
juosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda.
Emme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä
ja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä
syttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja
ampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei
sotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon.
Tuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme
kauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja
korjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen
uneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan... Ei usko,
joka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa
omiensa helliin käsiin... Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä
haavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja
ryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin
suurempi.»
-- Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.
-- Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne,
jotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta
pakottajat ja yllyttäjät ammutaan... Mutta minähän tässä unohdan
varsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos
kerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki
mitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat
säilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi.
Asemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.
-- Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille.
Olisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän
ostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei
osannut silloin vielä myydä.
-- Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei
muuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.
-- Ei suinkaan tässä kiinni ottavaa ole. Rehuja kyllä jää, mutta tuossa
Leppimäessä asuu huonemiehenä Samppa Ketonen, se saattaa puntarilla
myydä savottalaisille. Se on siksi luotettava mies, että sille saattaa
uskoa. Ja se saattaa myydä nuo viimeiset perunatkin. Lähden
toimittamaan Sampalle, alkakaa panna matkaan lähteviä hynttyitä kokoon,
sanoi Mooses ja lähti Leppimäelle.
Martan äiti oli äänettä kuunnellut Mooseksen ja Martan päätöstä,
jalallaan vain liikutteli kehtoa, missä Joeli nukkui, ja käsillään
parsi Mooseksen kinnasta. Mutta kun Mooses oli mennyt, niin hän kysyi:
»Metsoako vai matikoita keitetään viimeiseksi keitoksi tässä talossa,
kumpaisiakin on? Mooses eilen toi kaksi metsoa ja tänä aamuna kymmenen
isoa matikkaa.»
-- Keitetään matikoita, niistä saadaan keitto pikemmin kuin metsosta,
sanoi Martta ja alkoi kahmarehtaa perunoita kuoriakseen ja sanoi:
»Näitä on toki meillä siellä kotona yli kolmekymmentä hehtoa. Ne ovat
siinä metsäkuopassa, joka näkyi säilyneen.»
-- Onpa niitä sitten siemeniksi jos syötäviksikin, sanoi Martan äiti ja
lähti eteisen säiliöstä noutamaan sitä madenippua peratakseen siitä
keittoon sen verran kuin Martta halusi panna pataan.
Mooses palasi kohta Leppimäeltä Samppa mukanaan ja loistavin kasvoin
sanoi: »Samppa muuttaakin tähän taloon asumaan ja myy nuo viimeiset
rihkamat, mitkä jää, ja valmiit matikanpyydykset jäävät hänen
hyväkseen.»
-- Mutta kuulkaas isä, sanoi Martta. -- Reet ja kärryt ovat meiltä
kaikki palaneet ja astiat ovat kaikki palaneet. Patakaan ei saa
unohtua. Ne täytyy saada mukaan.
-- Reet ja kärryt. Ne pitänee lähteä viemään etukäteen asemalle, sanoi
Mooses.
Samppa sytytti piippunsa, puhalteli muutamia henkisavuja ja sanoi:
»Teillä kun on pankkoreet ja tuommoinen hevonen, niin menee kerralla
vaikka tämä talo täysineen, kun laitetaan pankkorekiin.»
-- Todellakin. Rupeat sinä avuksi, niin lähdetään laittamaan.
Samppa lähtikin piippuaan vedellen ulos. Sampan jälkeen lähti Mooseskin
ja ovessa mennessään sanoi: »Pankaahan pata täyteen matikoita.»
Samppa ja Mooses laittoivat nyt etureen ja takareen välille neljän
sylen pituiset vankat alustat, köyttelivät ne kiinni pankkoihin ja
niitten päälle panivat karjan muurin, kärryt aisoineen, suuren
rullakarhin, piikkikarhin, kääntöauran ja sahra-auran aisoineen ja
niitten päälle kirjakaapin kirjoineen ja puuastioita, saaveja, ammeita,
ämpäreitä ja kiuluja ja niitten sisään separaattorin kaikkine siihen
kuuluvine astioineen ja päällimmäiseksi heiniä matkaevääksi elukoille.
Ja oli nyt kuorman harja melkein räystästen tasalla. Tulipa Sampan
vaimokin Reeta-Liisa katsomaan lähtijöitä ja pirttiin tultuaan
hyväntuulen näköisenä sanoi: »Onpa tuossa kartanolla kuorma, joka
hieman muistuttaa majanmuuttokuormaa.»
-- Se se onkin, sanoi Martta.
-- Mutta kun toki tulitkin meitä auttamaan, kiitteli Martan äiti.
Meillä kun on kaksi lehmää talutettavana ja tuossa kehdossa mies
kannettavana, niin lähdet toista lehmää taluttamaan, minä kannan tuon
miehen alun.
-- Lähdetäänpä vain, sanoi Reeta-Liisa.
Samppa ja Mooses tulivat pirttiin kyselemään, mitä vielä olisi
lähteviä.
-- Tuo kehto ei saisi jäädä ja tuoliakaan ei ole siellä kotona yhtään,
nekin ovat siellä palaneet.
-- No, ne saatetaan panna viimeiseksi tuonne kuorman perään köyden
päälle, sanoi Samppa rauhallisesti ja sytytti taas piippunsa.
-- Mutta siinä on kätösen toimet, ennenkuin tuo kuorma on vaunuun
aseteltu. Sampankin on lähdettävä sinne avuksi ja pitäisi joutua sinne
aikanaan.
-- Kyllä nyt on kello kuuteen aikaa vaikka tehdä vaunukin uudesta,
yhdeksättä vasta käypi kello. Mutta parempihan sitä on aikaa myydä kuin
ostaa, sanotaan. Lähdetään sentään vaikka paikalla, sanoi Samppa
piippuaan vedellen.
-- Ei ennen syöntiä. Matikkakeitto jo kiehuu, sanoi Martta ja nosti
Joelin kätkyestä virkistelemään ja syömään, jottei lapsen tarvitsisi
unisena ja syömättä lähteä taipaleelle.