Reeta-Liisa katsellessaan Joelia, kun se suurilla pyöreillä silmillään
katseli ympärilleen.
-- Onhan tämä tämmöinen pullukka. Siinä on sotavuoden poika. Ei tiedä
mies, mitä maailmassa tapahtuu... Muuten tämä on niinkuin nykyoloissa
pitää olla. Tämä ei kyllästytä hoitajaa. Itkeä ei osaa ollenkaan,
ähkäisee vain, kun jotakin puuttuu. Tarpeet kun on tasaisin, niin maata
möllöttää siinä mihin pannaan... Semmoinen sitä sinä olet, sinä äidin
pullukka... Nyt sitä lähdetään kuitenkin kotiin.
Sitten Martta antoi Joelin Reeta-Liisan syliin ja lähti äitinsä avuksi
keittiöön. Kohta toivatkin sieltä pirttiin keittopadan, josta Martan
äiti rupesi täyttämään kuppia. Martta kantoi muuta ruokaa pöydälle ja
sanoi: »Nyt syömään ja sammaleen. Meidän pitää tuon tavaran paljouden
kanssa joutua asemalle, tavarajuna tulee neljän aikana, meidän on
tavarajunassa matkustaminen, kun on eläimiä ja muutakin tavaraa.»
-- Niin todellakin, sanoi Mooses istuessaan pöydän taakse.
-- No kyllä nyt sentään on päivää, ei ole kello yhdeksääkään, sanoi
Samppa istuutuessaan vastapäätä Moosesta höyryävän kukkurakupin
kohdalle.
-- Mutta tuo kello seinälle muuten olisi unohtunut, jos sinä et olisi
kelloa maininnut, sanoi Mooses vetäessään paksua mateen murua kupista.
-- Minullepa tuo olisi jäänyt, meillä ei olekaan kelloa, sanoi Samppa.
-- Eipä se joudu sinulle, siellä tuskin lienee seinäkelloa.
-- Ei ole, palaneet ovat nekin, sanoi Martta pistellessään
matikkavelliä Joelinkin suuhun.
Kun syömästä oli päästy, täytettiin kaksi suurta tuohikonttia
ruokatarpeilla ja ruoka-astioilla ja toisen kontin pohjalle joutui
kaksi metsoakin. Sitten Joelin kehto vaatteineen ja kehdossa
vaatteitten sisässä seinäkello ja kaksi tuohikonttia ja pata sidottiin
kuorman jälkipäähän. Pian nähtiin Saunajärvellä kokonaisen talon
kokoinen kuorma, joka hiljalleen eteni asemalle päin ja vähän
jäljempänä kaksi lehmää, jotka ikäänkuin jotakin pahaa aavistaen
haikeasti ammuen pyörähtelivät taakseen katsomaan. Mutta kun Anna oli
taluttamassa etumaista ja Martta Joelia kantaen hätisteli jälkimmäistä,
niin ne kävellä lojottivat tavallista lehmän käyntiä ja hupenivat
järven takaa metsän rinteestä näkyvään tien aukkoon. Ammunnatkin kerta
kerralta rupesivat heikkenemään ja kohta ei kuulunut ollenkaan.
* * * * *
Väinölle saatiin matkalta eräästä ruumisarkkutehtaasta valkea arkku, se
vietiin mennessä kotiin. Ja kun elukat oli saatu suojiin ja ruokaa
eteen, niin ensimmäiseksi työksi pantiin Väinö arkkuun ja kannettiin
pajaan seuraavana päivänä haudattavaksi sankarien hautausmaahan. Kun
Martta sai Joelin hoidetuksi kehtoon nukkumaan ja Mooses rupesi kehtoa
heiluttamaan, niin Martta laittoi riihen uuniin puuta palamaan, jotta
edes vähänkään lämpiäisi. Sitten hän kaivoi kontista metson, istui
lattialle ja rupesi siitä laittamaan illalliskeittoa.
Kun Joeli oli nukkunut, rupesi Mooses katselemaan, mitä laitetta
saataisiin pöydäksi ja sanoi:
-- Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sianlihaa. Oli vahinko, kun ei
pantu mukaan yhtään pöytää.
-- Se tuvan pöytä olisi ollut niin sievä ja kevyt, ei olisi paljon
painanut, mutta ei kenenkään juolahtanut mieleen, sanoi Martan äiti ja
lähti toiseen riiheen hoitamaan lehmiä.
-- Ehkäpä huomenna saadaan jostakin edes joku pöytä, sanoi Martta
lohduttomasti nyhtäessään metsosta höyheniä. Martan mieli painui
raskaaksi, kyyneliä tipahteli helmaan. Sitä hän ei kuitenkaan
valittanut, nyki vain höyheniä, niin että rapsahteli. Viimein hän
kuitenkin sanoi: »Ainako kyynel silmissä täytyy muistaa sitä yötä,
jonka Joelin kanssa tässä tämän uunin edessä vietimme... Olisihan nyt
jo iloon syytä. Ja ilon kyyneleitä nämä lienevätkin, vaikka murheen
tietä tulevat esiin.»
Mooses ei siihen virkkanut mitään, vaan lähti ulos katsomaan,
löytäisikö mitään esineitä, joista saisi pöydän tapaista, ja kohta
toikin kaksi tyhjää maaliöljytynnyriä ja laudan pätkiä ja ihastuneena
sanoi: »Kohta se on pöydän puutoskin toisissa taloissa eikä meidän
kotona.» Hän laittoi tynnyrit lattialle pystyyn erilleen toisistaan ja
pani niitten päälle lautoja. Mukana tuotuja ämpärejä hän asetteli
sivuille ja niitten päälle laudanpalasia istuimiksi.
Martan mielikin näytti ilostuneen, ja isänsä puuhat nähtyään hän sanoi:
»Tosi on, että lyöjä ei asetta puutu. Siinähän on nyt pöytä ja istuimet
sivulla.»
-- Niin siinä on, sanoi Mooses ja pani riihen uuniin lisää halkoja.
Martta sai nyt metsosta höyhenet pois ja laittoi riihen uunin
hiilustalle padan tulelle, mihin paloitteli metson kiehumaan.
Martan äitikin tuli ulkoa maitokiulu kädessään ja sanoi: »Vähänpä lähti
lehmistä maitoa, ei täyttä kiulua kahdesta lehmästä. Ja ne oudostelevat
nytkin sitä asuntoaan, ynähtämään mielivät ja nuolivat minua lypsäessä
niin, ettei tahtonut loppuakaan tulla. Kun minä puhuttelin niitä ja
panin paksulta olkia vuoteeksi, niin näyttivät sen ymmärtävän ja
rupesivat syömään.»
-- Nella se oli kummissaan vaunussa, sanoi Mooses. Se vain hajalla
jaloin seisoi jäykkänä kuin puuhepo ja kun minä lähdin poistumaan, niin
sille tuli hätä, se rupesi palavin silmin hykähtämään, että koko ruumis
tutisi mukaan. Minä kun seisoin luona, puhuttelin ja harjaa sukostelin,
rauhoittui se ja painoi päänsäkin rintaani vasten, niin että ihan voi
lukea sen rukouksen: »Älä heitä minua tänne, kuolemme yhdessä!»
-- Sama se oli lehmilläkin. Haikea ammunta pääsi, kun minä poistuin
vaunusta, eikä syönnistä olisi tullut mitään, jos minä en olisi ollut
vaunussa, sanoi Anna.
-- No, hyviäpä täällä kuitenkin näkyy olevan heinät, apilasnurmia
näkyvät olevan, kyllä ne täällä sentään kotiutuvat, sanoi Mooses ja
alkoi heittää päällysvaatteitaan, kun riihikin rupesi tuntumaan
lämpimältä.
Keitoskin rupesi joutumaan ja Anna kaivoi kontista muita ruokia,
kuppeja ja lusikoita pöydälle.
Kun Martta sai kupit täytetyksi keitolla, niin Mooses istuessaan
syömään sanoi: »Muistuttaa tämä illallinen vielä Saunajärven erämaan
illallista, mitä perästäkin seurannee.»
-- Jumala yksin tietää, sanoi Annakin ja istui toisen ämpärin päälle.
Martta otti Joelin syliinsä ja istui toiselle puolen pöytää ja sanoi:
»Huomenillalla ehkä lienen taas armeijan illallisella. Huomenaamuna
päivän valjettua toimitetaan ruumis hautaan. Minä vain neuvon teille
viljakätköt ja perunakuopan, sitten lähden... Junassa kuulin, että
Hiidennivalla punikit ryssineen laittavat suurta varustusta. Siellä
tulee taas kuuma yhteenotto, siellä tarvitaan minuakin... Isä ja äiti,
toimikaa täällä miten ymmärrätte. Nyt lumen aikana mikä on teillä, isä,
aikaa, niin alatte hommata vointinne mukaan hirsiä asuinrakennusta
varten ja vieläpä aloittaa rakentamistakin. Olen ajatellut, että uusi
rakennus tehdään samanlainen kuin entinenkin oli: toiseen päähän
pirtti, toiseen päähän saman kokoinen sali ja välille eteinen, kaksi
kamaria ja keittiö. Kyllä sen näette entisen rakennuksen kivijalasta.»
-- Kun osuisi omaan metsään.
-- Tuosta kolmannen riihen luota lähtee tuonne itää kohti kärryillä
ajettavan tien aukko. Se vie metsään, eikä tarvitse monta sataa syltä
mennä, ennenkuin rupeaa näkymään hirsipuuta minkälaista vain haluaa...
Ja jos minä rupean viipymään, etten toukojenkaan tekoaikana kotiutuisi,
niin tuohon puimahuoneen sivulla olevaan peltoon kylvetään ohraa ja
kauraa. Tuo kosken puoleinen pelto on laihona ja tämä välipelto jää
rukiin maaksi. Rintapeltoon kylvetään peruna, ja mikä jää perunalta, se
kylvetään vihantarehuksi... Auttanee tuo toki Jumala Suomen sankareita,
että silloin jo olen kotona... Mutta ennen kaikkeahan teillä on tähän
riiheen tehtävä uuni, jossa saatte leipää kypsäksi ja edes yksi ikkuna
tälle sivulle.
-- Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.
-- Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä
pisteli velliä Joelin suuhun.
Kun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista
vaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva
hiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen
tummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän
sanoi huoahtaen: »Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi...
Sijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä
kussa kuoleman pitää.»
-- Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi
Martta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.
Edellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan
painostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.
Kuudestoista luku.
Oltiin jo toukokuussa. Sota oli Suomesta loppunut. Yli-Jurmassa oli
kaikki kevätkylvöt tehty, kun Martta tuli kotiin. Siitä ilosta Martta
haki metsästä automobiilinsa ja laittoi sen kuntoon illalla
ajeltavaksi. Oli lauantaipäivä. Joutuakseen autolla ajelemaan hän
lämmitti saunankin tavallista aikaisemmin.
Aurinko oli jo kallistumassa iltaan, kun Mooses oli vielä kyntämässä
rukiiksi tulevaa peltoa. Teppo-vainajan isä tuli nyt Mooseksen luokse
sanoen: »Teillä täällä on touot maassa. Minulla taitavat jäädä
panematta. Sain niin kunnottoman punikkien rääkkäämän hevosen. Ei tahdo
jalka jalasta erota kyntäessä ja siitäkin vähästään uupui nytkin.»
Mooses istahti pientaren laidalle, ja siihen istui vieraskin tuumimaan,
voisiko Mooses lähiviikolla tulla auttamaan toukojen tekoa. Mooses
lupautuikin ja samassa kääntyivät miesten puheet vasta päättyneeseen
sotaan ja mitä enemmän he siinä puhuivat, sitä enemmän tunsivat
lämpenevänsä.
Nella seisoi aurassa. Silmät lupsahtelivat kiinni ja pää nuokahteli
alaspäin, se näytti nukkuvan. Martta käveli pellon piennarta miesten
luokse ja jo viidenkymmenen askeleen päästä nauraen sanoi:
-- 'Mooses ja hänen hevosensa', tekee mieli tepastolaisten tapaan
sanoa. Heittäkää, isä, nyt kyntö, sauna on valmis kylvettäväksi.
Kylvemme ja lähdemme näin kauniina iltana ajelemaan autolla. Ettekö
tekin, naapurin isäntä, tulisi muorinenne mukaan?
-- Emme nyt pääse, on siellä kotona yhtä jos toistakin tointa, sanoi
ukko ja nousi istualtaan.
Nousi Mooseskin riisumaan Nellaa, joka Martan puheen kuultuaan alkoi
höröllä korvin katsella puoleen ja toiseen, että eikö todellakin tätä
hommaa jo heitetä toistaiseksi. Ja hyvän tuulen näköisenä se luihkavin
korvin aisoista päästyään lähtikin Mooseksen rinnalla kävelemään kotiin
päin.
Kylpemästä tultua pukeutuivat kaikki pyhäpukuihinsa. Marttakin otti
vaalean kesäleninkinsä ja päähänsä pani sulilla koristetun vaalean
kesähattunsa, jonka oli ostanut rintamalta palatessaan.
Automobiili seisoi porrasten edessä valmiina lähtöön. Mooses ja Anna
istuivat auton perään ja Joeli Annan syliin. Martta asettui konetta
hoitamaan. Ajettiin Helsinkiin päin vievää tietä, väliin aivan junan
nopeudella ja väliin, missä näkyi mielenkiintoisia sodan jälkiä,
ajettiin aivan hiljaa. Ja kun tultiin Siikasalmelle, mistä punaiset
olivat paetessaan räjäyttäneet sillan, jonka vuoksi nyt kuljettiin
lautalla yli, niin toisella rannalla käännettiin auto takaisin.
Oltiin kotimatkalla lähellä kotia, missä tuhatvuotiset aarniopuut
seisoivat tien kahta puolta. Matkalla oli puhuttu rauhasta eikä mistään
muusta kuin rauhasta, ja se oli ylentänyt mieliä, vaikka kyyneleet
usein kihahtivat silmien nurkkiin.
Mailleen vierivä aurinko paistoi Kaaresjärven yli näkyvän Taulaniemen
kirkon tornin vieritse ja kultasi tien kahta puolta seisovien
aarniopuitten runkoja, niitten havuneulasia ja lehtipuitten
puolikasvuisia lehtiä. Kultasipa se mustia sammuneitten kekäleittensä
keskellä kammottavine suineen seisovia uuniraunioitakin. Auto kulki
hitaasti, sen verran vain, että pyörät liikkuivat ja hyllyvät istuimet
hytkähtelivät ylös alas. Martta ojensi itsensä suoraksi ja puitten
välistä näkyvää sinisen hiilakkaa taivasta kohden kohotetuin silmin
sanoi:
-- Rauha... Kiitos sulle, rauhan Jumala!... Kuinka suloinen onkaan
rauha!... Rauha maassa... Rauha taivaassa... Rauha ihmisten sieluissa.
Auto pysähtyi riihen eteen, jonka ainoa ikkuna leimusi auringon
viimeisistä säteistä.
End of Project Gutenberg's Mooses ja hänen hevosensa, by Heikki Meriläinen