aikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin
horroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään
vaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat
turvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko
ruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: »Taava
parka!» Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut
puhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään
puhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain
Annan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet
kuitenkin kastelivat lapsen peitettä.
Viimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli
akkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: »Äiti! Onko
teillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt
saa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada
vaatteita... Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin
sukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.»
-- Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.
-- Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat
rintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista
ruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää
valmistamassakin.
Martan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun
hän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: »Olisi
kai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta
mitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.»
-- Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä
käsittämään, ainakaan tällä kertaa... Eikö isällä olisi kinnasnahkoja,
nyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.
-- Maksettaisiinko niistä mitään?
-- Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.
-- On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa,
kyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses
ulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä
vasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: »Näkyisi tuolla
vinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi
valmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.»
-- Voi, tuokaa ne tänne!
Mooses lähti niitä hakemaan ja kohta toi sylinsä täyden valkeita,
pehmeitä, mustavillaisia lammasnahkoja ja äiti toi samassa kainaloisen
vihon harmaita valmiiksi kerrattuja villalankoja.
-- Jumalalle kiitos! Kuka olisi onnellisempi tällä hetkellä kuin minä!
Mutta minun täytyy päästä tänä päivänä, ihan nyt viemään näitä
tavaroita Tepastoon. Kuulin tullessani, että kirkonkylässä on
toimikunta, joka näitä sotaväen tarpeita ottaa vastaan ja lähettää
rintamalle. Ruustinna kuului siinä toimikunnassa olevan johtajana.
Menen rovastiin yöksi, saan siellä hevosen hoitoon.
-- Rovastissa ollaan meille kylmiä, kun möimme nämä tilat yhtiölle,
joten saavat saatavia tuskin kymmenennen osan siitä mitä ennen meiltä,
sanoi Mooses.
-- Voi, isä kulta... Vapaussodan liekki lämmittää semmoiset kylmyydet.
Antaahan isä hevosta, että lähden, tai vielä parempi, jos isä lähtisi
kyytiin. Minä näin hyvällä säällä kutoisin reessä sukkaa.
-- Kyllä kai tuota saattaa lähteäkin, sanoi Mooses. Mutta tuolla
vinnillä on kolmet melkein uudet, valmiiksi voidellut saappaatkin ja
parit tai kolmet kintaat, ehkä nekin käyvät kaluksi.
-- Voi, tuokaa tänne! huudahti Martta, otti sitten äidin tuomasta
lankaläjästä vyyhden, pani sen kerinlautoihin ja rupesi kerimään lankaa
kerälle reessä kutoakseen. Siihen tuli äiti, käsivarrellaan kolme
villapuseroa, ja sanoi: »Ehkä nämäkin kelpaavat?»
-- Voi toki! Jumala olkoon kiitetty, että teillä semmoisiakin on.
Siihen läjään toi isä vielä kolmet kengät ja lähti laittamaan hevosta.
Nyt nähtiin ikkunasta erään Kentän savottalaisen akan kiirein askelin
tulla löntystävän Uuteentaloon. Sen nähtyään Anna sanoi:
-- Mitähän tietoja tuo nyt tuo, tuo on niitä punaisimpia?
Akka tuli pirttiin ja nähtyään sen tavaraläjän lattialla alkoi suurin
silmin kysellä: »Mitä ja mihin noita viedään?» Hän otti kenkäparin ja
sanoi: »Tuossapa olisi Iikalle sopivat kengät, mitähän nuo
maksaisivat.»
Martta ei ollut kuulevinaan, keri vain lankaa minkä kerkesi, eikä
Annakaan virkkanut mitään, kääntyi vain lähtemään ulos. Akka seisahtui,
katseli tavaraläjää ja haki mielessään sanaa mitä sanoisi. Sanoi
sitten: »Lujalla kuuluvat nyt lahtarit jo olevan.»
Martan silmät välähtivät, kerä putosi käsistä, silmänräpäyksessä hän
tempasi esiliinan taskustaan brovningin ja sormi liipaisimessa tähtäsi
metrin päässä seisovaa akkaa kohti ja sävahti: »Sanopa vielä
'lahtari'!»
Akka säikähti ja juuri kuin henkensä edestä peräytyi sylen verran ja
sanoi: »Valkoiset, minun piti sanoa, vaan erehdyin.»
Martta piti brovninkia akkaa kohti ja sanoi: »Pakenetko vai näytänkö
yhden kumman kerralla. Teiltä koirilta ei ihmiset ole nimensä
arvoisia.»
Akka syöksähti oveen, löi oven kiinni ja oven takana mennessään sanoi:
»Ampiaispesällepä minä satuin.» Samassa nähtiin akan melkein juosten
mennä huntostavan Kenttään päin, helmat edestä melkein polvien tasalle
kohotettuina.
Mooses oli jo valjastanut Nellansä pitkän kirkkorekensä eteen ja Nella
seisoi alakuloisempana ja laihempana kuin koskaan ennen porrasten
edessä. Mooses ja Anna kantoivat pirtistä tavaroita rekeen, mutta
Martta nousi vielä vinnille katsomaan mitä siellä olisi ja heti
kuuluikin ääni: »Täällähän on vielä paljon. Täällä on höyhentyynyjä,
lakanoita, villaisia peitteitä ja mitä kaikkea hyvää täällä onkaani»
Orsilta hän kokosi peitteitä sylyyksensä ja toi nekin rekeen. Sitten
hän nousi juosten ylisille, joiden porrasaukosta alkoi toinen toisensa
perästä tulla alas raskaita höyhentyynyjä. Sitten hän toi sylyksensä
suuria valkeita lakanoita ja vei rekeen. Anna sanoi, että niissä on
Hetvinkin, mutta mitäpä tuo noilla tehnee, lieneepä siellä Amerikassa
parempiakin.
Tavarat olivat nyt lastattuina reen etupuoleen ja perään istuimen
korokkeeksi vain pari tyynyä ja jalkojen peitteeksi muuan villainen
peite. Siihen istui nyt Martta sukkapuikot toisessa ja lankakerä
toisessa kädessä. Rinnalle istui Mooses ja nykäisi Nellaa, joka tapansa
mukaan, muistamatta nykyistä laihuuttaan, lähti pitkin askelin juosta
hölkyttämään järvelle vievää tietä, niin että valkoinen harja hulmusi
ilmassa.
Kun tielle oli päästy ja Nella tapansa mukaan juoksi tavallista
hölkkää, vaikka ohjakset olivat löyhälläkin, käännähti Mooses Martan
puoleen ja tuokion katsottuaan Martan sukankutomista kysyi: »Miten ne
sotilaat niin alastomia ovat, että täältä asti niille vaatteita ja
sukkia ja kenkiä täytyy?»
-- Ne sillä tavalla ja siitä syystä ovat alastomia, kun punaiset
venäläistensä kanssa ryöstävät taloista vaatteet ja ruoat ja kaiken
mikä hengestä irti on, ja vielä polttavat talot, sillä tavalla
pakottaakseen kaikki liittymään heidän joukkoonsa. Mutta niistä
ryöstetyistä ja poltetuista taloista päinvastoin kaikki pojat ja
miehet, kuka vain kynnelle kykenee, joukossa viisitoistavuotisia
poikia ja kuusi- ja seitsenkymmenvuotisia vanhuksia, lähtevät
monikymmenpenikulmaisia erämaataipaleita kiertäen kaikki punaisten
leiripaikat valkoisten rintamalle hiihtäen. Taskussa tai pienessä
laukussa palanen leipää evääksi, ne tulevat rintamalle märkinä, hengen
rajoja myöten väsyneinä ja nälkäisinä. Ainoastaan palava into on
pitänyt pystyssä tähän asti. Niille täytyy olla rintamalla annettavana
ruokaa, kuivaa ylle ja ennen kaikkea hellää rakkautta... Ei voi
käsittää se, joka ei ole kokenut, minkälainen tuli syttyy sieluun sillä
ihmisellä, jolta ryöstetään kaikki ja mitä ei saada ryöstetyksi,
poltetaan tuhkaksi... Mutta se tuli on jumalallinen tuomion tuli niille
ryöstäjille, pilkkaajille ja murhaajille. Sen itse vetävät päälleen...
Kuka lienee se, jolta kaikki on ryöstetty ja poltettu suojakin päältä,
joka antaa sen anteeksi? Sentähden jok'ikinen taisteluissa tai muuta
tietä vangiksi saatu punikki tai ryssä ammutaan. Miekka riippuu
jokaisen punikin ja jokaisen Suomessa puuhaavan ryssän pään päällä. Se
kyllä aikanaan putoaa jokaisen punikin, jokaisen ryssän niskaan.
-- Niinkö sitä kuitenkin uskotaan, että valkoiset voittavat?
-- Varmasti. Sen on Jumalamme sanonut ja päättänyt... Nyt käydään vain
puolustussotaa, siksi kunnes saadaan aseita ja yhä lisää voimia, mutta
nyt on Saksasta jo tullut kaksi laivanlastia sotatarpeita ja
neljätuhatta jääkäriä ja lisää on monta laivaa tulossa ampumatarpeita
ja ruokavaroja ja miehiäkin. Ne kun kerjetään levittää pitkin rintamaa,
niin silloin sitä lähdetään etenemään sillä jumalallisella voimalla,
jonka edessä ei kestä Jerikon muurit eikä ryssän ja punikkien linnat,
uskokoot itse niitä vaikka kuinka murtumattomiksi... Sota kyllä tulee
hirvittävän suureksi sen tähden, että punikit tuovat Venäjältä
suunnattomat määrät ryssiä ja ampumatarpeita ja samalla mitalla täytyy
täältä päin myöskin varustautua.
-- Jospa ne sieltä Venäjältä tuovat niin paljon voimia, että valkoiset
eivät sittenkään voita.
-- Ei, ei, sanoi Martta päätään kallistaen. Vaikka punikkien ja ryssäin
luku olisi tuhatkertainen, niin niiltä puuttuu sitä tulta, mikä täältä
päin on käypä ja polttava kuin akanat ja nostava ilmaan kuin höyhenet.
-- Jumalan varassahan se on, sanoi Mooses syvään huoahtaen ja nykäisi
Nellaa kiireempään juoksuun.
-- Jumalassapa se on ja Jumala on meidän puolellamme... Ettekö voi
ajatella mitä esimerkiksi meidän rovasti siinä kirkkoaidan veräjän
pieleen sidottuna puhkaistuine silmineen ja kielettömine suineen
saarnaa Jumalan vanhurskaudesta? Ja mitä saarnaa se teuraseläinten
jätteillä täytetty kirkko siinä aarniohonkain keskellä... Minulla on
siellä kotona levään paikkaan piiloitettuna taskukirja, jossa on
luettelo rovastin teloittajista, pappilan polttajista ja ryöstäjistä
todistajineen. Siltä varalta, että ne eivät tulisi sodassa ammutuiksi,
vedetään ne sen mukaan oikeuden eteen... Samanlainen luettelo on Tepon
murhaajista ja talojen ryöstäjistä ja polttajista.
Mooses ajoi Nellansa pappilan kartanolle ja silloin sisältä tölmäsi
kartanolle suuri joukko ihmisiä. Reen ympärillä kuului riemua ja
huutoja: »Onko tämä kuorma suojeluskunnalle?»
-- On, kerkesi vain Martta sanoa, kun ruustinna syleillen suuteli
Marttaa ja sanoi: »Sinä siunattu ihminen! Lähde nyt sisälle!» Martta
lähtikin ruustinnan taluttamana sisälle, mutta reestä tavarat
kerkesivät jo edelle riemuitsevan joukon käsissä.
Itse rovasti tuli Moosekselle osoittamaan tallia, mihin viedä hevonen
ja laittaa ruokaa eteen. Mooses näki nyt, että luultu kylmyys oli
olemattomissa.
Kun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin
rovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät
seisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja
kymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas
kymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta,
villaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.
Kun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan
luokse ja kysyi: »Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä
punaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan
julmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko
syksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.»
-- Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki
kohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan
matkakertomusta.
-- Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni
taistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa
kymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni
kanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta,
jotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa
etsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni
näkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä
toki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo,
hänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta
toimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka
oli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata
hankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta
kotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä
istumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti.
Minä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen
silmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka,
luultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi:
'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen
huoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita...
Hellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten
lihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista
sitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen
ja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän
tuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani
kaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen
raasun, ja silloin me lähdimme...
»En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat
tunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan
pysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin
junaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille,
etten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut
matkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin
minä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä
penikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti
taas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä,
milloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten
leiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi
ilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi
sille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä
kuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä
taas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen
aikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin
rakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.»
Silloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat
leikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet
liikkuivat.
-- Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.
-- Se tarvitsee lepoa.
-- Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos
kuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun
sänkyyni.
-- Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on
vasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.
-- Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan
kädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa.
Martta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.
Kaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta,
mutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta
kuullut.
Rovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina
väliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät
neliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon
kulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin
taas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö
kului.
Seuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja
toinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon
ja sanoi: »Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua.
Sentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen...
En tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla.
Minulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin,
kun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti
lähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän,
että Taulaniemi on valkoisten hallussa.»
-- Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.
-- Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja
muut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat
rintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit
venäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on
niin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia,
vanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita,
niin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä
päivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille,
murhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio.
Mutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana
pidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan
tuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa
vilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää
huolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu
yksinomaan meille naisille.
Nuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään
leveälle ja nostaen päätään taaksepäin.
Martta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat
Marttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle
tielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä
peittelemään rekeen ja sanoi: »Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan
niitä eloja vaikka tänä iltana.»
-- Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki
lähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan
Jokikylän tien suuntaa kohti.
Mooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun
Nella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se
Nella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona
levähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli
puoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään,
niin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä
tasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin
Mooses sanoi huolestuneena: »Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme
sopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään.
Nähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos
minusta aika jättää.»
-- Miten niin?
-- Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt.
Kuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa.
Elintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on
toinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää
laidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja
ne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille
konnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi
sain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten
kuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme,
heinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä
tilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla
heinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta
tukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen
keräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas
ovat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei
saanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.
-- Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne
ensin näyttävätkin pahalta... Nyt on asiat siten, että kun teillä
täällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta
heinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä
sievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini.
Mutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on
leipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta
syksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin,
ja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten.
Meillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen
kaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei
aivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö
makaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen
riihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes
saadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette
sinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa
pienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi
lehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani
junassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on
vain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.
-- Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun
savottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan
pyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.
-- Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei
lohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä
tule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.
-- Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko
ruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt
ylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat
kuin puupölkyt.
-- Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin
kyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon
rukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun
viikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö
häviää kuin tuuleen.
-- Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi
Mooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.
Kun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla,
mutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan
sukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:
-- Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten
hallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja
suunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että
ne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin
myötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin
hevostakaan, ennenkuin sulan tultua.
-- Mutta säilyvätkö siellä elot?