meillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin
oli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole
viety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään,
niin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella
ahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään
asti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan.
Siinä on sitten laki ja oikeus... Olisivat kaikki nuo nykyiset
nälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin
kenelläkään ei olisi nälkä.
-- Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja
joutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä
sieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan
pöydälle ja sanoi: »Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin,
vaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.»
Pöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman
palasen siikaa ja sanoi: »Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina
talvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän,
niin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.»
-- Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon.
Tynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes
saisi pitää.
-- Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman
lievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja
kaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle
ja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla
ammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset
kantoivat raskaita säkkejä rekiin.
Mooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen
olalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin,
kun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi
täytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan
tielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään
järven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.
Kotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt
penkin alle: »Kuinkas kävi voiämpärin?»
-- Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat... Sanoivat vain, että
Tepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte
kortilla osanne kuten muutkin.
-- Kortilla... Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja
heitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi,
miten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu
hevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys
kävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä
tarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä
tultuaan Mooses sanoi: »Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy
saavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa
polkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.»
-- Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa.
Minä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen
ovi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne
haudattuna.
Sen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja
lähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein
kasvoin sanoi: »Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin
paljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin
tulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä
saavia.»
-- Vai kertyy sieltä sentään niin paljon... Mutta pysyyhän ne
sielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki
jättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.
Anna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo
hämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen
sanoi:
-- Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin
seinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.
-- Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja
kellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.
Tänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta
kumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan
huoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten
sivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen
pinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi
satumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat
neuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin
ne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet
elintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta
saavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita
jauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät
tienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää.
Päätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille
olivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat
terveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä
kuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään
haapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi.
Ehkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä
kaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: »On ollut mustia
jos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole
elon tie näkynyt kuin nyt... Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä
vielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua... Muistan taas
sen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei
kunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että
se Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä
kertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se
näkyy koituvan.»
Anna huokasi syvään ja sanoi:
-- Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme
viikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan
hierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski
rikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä
toiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota
polttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja
raiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten
meiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet
eikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme
niitä, jotka sodan jaloissa ovat.
-- Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses.
Sitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin
kellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.
-- Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan
jalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.
Aamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta
tekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja,
niin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta
kantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä
käsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia
vuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa
kuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin
niin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että
jauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin
parhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin
haapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja
sanoivat: »Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla
saadaan näin kauniita jauhoja.»
Edellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja
siitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja
viipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja
niillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista
se ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili:
»Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli
kuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö...
Vaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.»
-- Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys
sekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman
näköisenä pistellessään velliä.
-- Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan
perunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin
Mooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan
ihmisen ruokaa.
Tänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt
paremmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään
sanomalehteä.
Sekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään
tietoja, miten siellä sota myllersi.
Kun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja
maailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika
tulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului
Kentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt
työväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit
olivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut
istumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat
lahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.
Kun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa
ennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut
punaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja
kaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai
kahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut
puhetta.
-- Voi maailmaa pahennusten tähden!... Salliiko tuota vanhurskas
Jumala?... Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko
murhamies on kotiinne päässyt?... Eivät menneet edes Amerikkaan!
Kyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi
sydänalaansa.
-- Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on
kirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut
kukaan aavistaa tällaista... Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja
Martasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.
-- Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.
-- Se ei merkitse kuolemaa eikä elämää, sillä se maailma kun on
punaisten hallussa, niin sieltä eivät pääse kirjeetkään... Kun jaksaisi
olla aivan ajattelematta mitään, niin se olisi helpointa.
-- Kun jaksaisi, mutta se on mahdotonta, sanoi Anna ja esiliinallaan
pyyhki kasvojaan.
-- Siihen täytyy tottua siihenkin, kun kuitenkaan ei ajattelemisella
mitään voita.
-- Taava ja Martta, ne lapset eivät kertaakaan vanhempiensa mieltä
murheelliseksi saattaneet.
-- Kun emme heistä vielä mitään tiedä, niin on nyt varhaista ruveta
noin murheelliseksi, sanoi Mooses ja oikaisihe penkille varsin
näyttääkseen, että hän ei huolehdi.
Annakin katsoi kelloa, se oli jo yli kymmenen, hän kävi eteisen
kaapista tuomassa siianpuoliskon ja kanturaisen haapajauhoista tehtyä
rieskaa. Sitä nousi Mooseskin pureskelemaan kuin tavan vuoksi, vaikka
ei kumpikaan, ei siika eikä rieska paljon kulunut. Äänetönnä Mooseskin
istui pöydän takana, silmät harhailivat sinne tänne ja leuat liikkuivat
vain harvakseen. Hän pureskeli vielä viimeistä palaansa kellistyessään
yövuoteelleen. Annakin palaansa pureskellen vei ruokien tähteet eteisen
ruokakaappiin, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelleen. Muuta ääntä ei
nyt Uudentalon asunnossa kuulunut, saksalainen seinäkello vain seinällä
hiljalleen hoki: tik tak, tik tak, tik tak.
* * * * *
Kaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu.
Mieli pysyi kuitenkin raskaana.
Eräänä päivänä oli lauha tyyni ilma. Mooses meni jo päivän valjetessa
järvelle mateenpyydyksiään katsomaan ja ennenkuin aurinko oli noussut,
toi sieltä kaksi kilonpainoista matikkaa ja sanoi: »Pane sinä nämä
matikat pataan ja suurusta selvillä jauhoilla, että edes kerran
kuukaudessa saadaan oikeata ruokaa.» Anna sen kuultuaan tuli hyvälle
tuulelle, pani padan tulelle, rupesi perkaamaan kaloja ja käsiselällään
pyyhkäisten suutaan sanoi: »Suuta niin makeasti syyhyttää, vieras kai
tälle kalakeitolle aikoo.»
-- Kukapa häneen nyt sattunee, sanoi Mooses hieman alakuloisesti, istui
hellan luokse ja pisteli pieniä kuivia hongan oksan kapuloita padan
alle. Edellisellä viikolla ei Mooses ollut ollut oikein terve ja niin
ei tuiskun ja pahan ilman takia ollut saanut hankituksi puita, joita ei
muita saanut ottaakaan kuin tukkilaisten murroista oksia. Nytkään ei
Mooses tuntenut itseään aivan terveeksi, tuntui vilustavan, sentähden
hän ei heittänyt takkiaan eikä lakkiaankaan. Takki yllä lujasti
napitettuna ja lakki päässä allapäin hän vain istui hellan edessä ja
aina pisti sormenpituisen puukapulan padan alle, kun näki entisten
sulavan hiiliksi. Viimein hän sanoi: »Tänä päivänä olisivat metsot
kesyjä, kun on tyyni ja näin lupsakka ilma. Luulisin tuolta
Leihunvaaran takalistolta löytyvän, kun siellä eivät ole savottalaiset
liikkumassa. Mutta en tiedä mitä tehnen. Puuta ei ole muuta kuin tuossa
nuo muutamat kapulat, joilla ei saa tätä huonettakaan lämpimäksi...
Minulla tuota ei mahtane enää olla monta päivää elämänkään aikaa.
Minulla on jaloissa pöhö, joka ei ole muusta kotoisin kuin huonosta
ravinnosta.»
-- Pöhö, huudahti Anna säikähtäen niin että veitsi putosi kädestä.
-- Pöhö se on. En ole sitä sinulle tahtonut sanoa, ajattelin että tuo
menisi ohi, mutta nyt sanon, kun se päivä päivältä tuntuu kohoavan
ylöspäin. Nyt tuolta järveltä tullessani tunsin, että se jo ahdistaa
henkeäkin... Katsohan sinä näitä jalkojani. Ne ovat niin kylmät,
etteivät ne lämpiä missään ja niin raskaat, ettei niitä tahdo jaksaa
liikutella.
Mooses riisui kenkänsä ja sormiensa nenillä paineli turvottuneen
näköistä jalkapöytäänsä. Siihen jäi sormien jäljiltä syvät kuopat,
joitten pohjat näyttivät kuolleelta vereltä.
Anna sen nähtyään löi käsillään rintoihinsa ja sanoi: »Hyvä Jumala
sentään... Vielä sinä puhut metsoista Leihunvaaran takana!»
-- Niin, ajattelin että jos niillä kuitenkin hiihtää tojottaisi kuten
puujaloilla, kun nyt ei syvään upota suksea eikä pakkanen palele.
-- Kyllä näkyvät sinulta metsot pysyvän Leihunvaaran takana ja vielä
likempänäkin.
-- Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada.
Ajan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia
tukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos
huomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi
Mooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.
-- Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla
jaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi,
sanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.
Mooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan
alle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen
ikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa.
Mutta kummeksien hän sanoi: »Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?»
Samalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:
-- Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä
näöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.
Annakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:
-- Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?
-- Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.
Anna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi,
että katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja
lähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi
huutaa: »Martta kultaseni, Martta kultaseni!»
Martta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi
siihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään
ja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu
viilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he
lähtivät taloon.
Mooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja
helähtivät Martan iloiset sanat: »Jumala olkoon kiitetty, että näen
teidät elossa ja terveenä!» Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa
penkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.
Mooses sanoi nyt nauraen: »Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun
kerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä
hyvää nyt tuonetkaan?»
-- Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin
teidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että
täytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä
mitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.
-- Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen
liikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.
Anna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja
peitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään
ajatella kysyi: »Miten Taava jaksaa?»
Martan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi:
»Voi kun kysyttekin!... Se on sodan uhrina.»
Anna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: »Kuollutko Taava?...
Moneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten
olisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.»
-- Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan
uhreina, sanoi Martta vapisten.
Mooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: »Teppo ja
Väinökin kuolleet?»
-- Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.
-- Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.
-- Oikea sota ja niin julma sota, ettei sanoilla voi kaikkia sen
julmuuksia kertoa.
-- Voittavatko ne punaiset sittenkin?
-- Eivät ne voita. Valkoiset ne lopussa voittavat, mutta punaiset ja
ryssät siitä vihasta polttavat ja hävittävät kaiken, mikä maan päällä
on. Enemmän kuin kymmenen taloa meidänkin kylässä tässä kolmantena yönä
paloi yht'aikaa. Taloista ryöstetään kaikki, mikä kaluksi käypää on, ja
sitten huoneet paloöljyllä ruiskutetaan sisältä ja päältä ja sytytetään
tuleen. Kolme riihtä, puimahuone ja vanha sauna jäi meilläkin
palamatta. Uusi saunakin poltettiin, kun siinä oli pesutupa, jota
paremman puutteessa olisi voinut asuntona käyttää.
-- Eikö siellä niitä suojeluskuntia ole? kysyi Mooses.
-- On siellä suojeluskuntia, mutta ne eivät saa aseita. Oli meilläkin
suojeluskunta, jonka Teppo ja Väinö perustivat, ja sillä pitivät kauan
punaisia kurissa, etteivät meidän kylässä saaneet tehdä mitään. Aseista
kun oli kova puute, niin Teppo sai houkutelluksi erään venäläisen
punaisten varastosta varastamaan aseita. Se eräänä yönä meidän
vainiolle kantoikin kymmenen kivääriä, kaksi luodikkoa, kiväärin
patruunia ja kaksi laatikkoa käsipommeja, joista sai Tepolta tuhat
markkaa. Mutta se kuitenkin oli surma koko kylälle... Muutamana yönä
tiedettiin rautatieasemalle tulleen punaisille vaununlasti
ampumatarpeita. Teppo ja Väinö lähtivät koko suojeluskunnan voimalla
valloittamaan sitä vaununlastia saadakseen aseita eivätkä tienneet,
että samassa junassa oli punaisille tullut avuksi tuhat ryssää. Ne
piirittivät meidän suojeluskunnan saadakseen sen vangiksi, mutta miehet
eivät antautuneet vangiksi, vaan taistelivat murtautuakseen läpi
piiritysketjun. Mutta siinä kaatui koko suojeluskunta. Siinä kaatui
Väinökin. Teppo pääsi haavoittuneena kotiinsa.
Saatuaan sanotuksi, että Teppo pääsi haavoittuneena, Martta siirtyi
Joelin luokse -- pojan nimi oli Joeli -- ja sanoi siirtääkseen puheen
toisaalle: »Me sitä Joelin kanssa päämme pelastimme ihmeen kautta.»
Anna sai nyt kalakeiton pöydälle ja Martta kaivoi laukustaan
puolitoista paksua ruisleipää ja paperiin käärityn voiharkon, enemmän
kuin kilon verran, ja niin ruvettiin syömään. Anna otti Joelin syliinsä
ja rupesi lusikan kärjellä kalavelliä pistelemään sen suuhun ja ihaili
lasta, kun se ei vierastanutkaan. Sitten hän kysyi:
-- Siinä taistelussako se Taavakin sai surmansa?
Martta oli hetken ääneti, mutta sanoi sitten surullisesti: »Mieluummin
olisin kertomatta, kun tyytyisitte siihen tietoon, että Taava ja Teppo
ovat kuolleet.»
Mooses ja Anna jättivät tietämättään kädestään lusikan pöydälle. Anna
sanoi pyytävästi: »Kerrohan toki, vaikka se olisi kuinka kauheata.»
Martta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: »Kun Teppo
oli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa,
mutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko
aseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta,
niin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön
halkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se
olisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen
punikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat
repäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän
oli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa
joutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja
palvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi
lentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin
Tepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle
jääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja
lähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava
luultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana
tappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan.
Ja kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta
toiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin
pistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä.
Tämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo
näki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti
tarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla
onnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin
kymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut
yksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta
menijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen
oli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä
nousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri,
niin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut... Se on
kaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi... Rovastinkin
kiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät,
leikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta
puolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli
eronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät
jaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin
oli pistelty pistimillä repaleiksi... Kirkko niillä oli
teurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin
edessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja
sitten teurastettu... Veri on hyytyä suonissa... Kun meiltäkin karja ja
kaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun
muutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien
liekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa
sekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka
oikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.»