kahden litran vetoinen neliskulmainen kirkas pullo, jossa oli vielä
vähän viinaa. Timo nousi siitä ensin istualleen, pudisteli päätään
tuntuisiko pitävän pystyssä. Sitten hän otti pullon päänalusensa takaa,
katsoi sitä akkunaa vasten ja sanoi itsekseen: »Puteliinsa se tarkka
katsoo... Mooses ja hänen hevosensa.» Sitten hän katsoi taas pulloaan
akkunaa vasten, puistalti sitä ja taas itsekseen höpisi: »Puteliinsa se
tarkka katsoo. Vieläpä tuossa kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen
hevosensa. Mooses on minun rippikoulukampraattini, sille pitää antaa
ryyppy.» Sitten hän nousi seisaalleen ja otti puoleen ja toiseen
horjuvia askelia, aukaisi pullonsa ja siitä suulta ryypätä kuilautti,
sitten hän taas katsoi pulloonsa ja sanoi: »Vielä kannun verran
hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun koulukampraattini,
sen pitää saaman ryyppy.» Kun Timo kuuli eteisestä salista päin
liikettä, hän tiesi että sitä tietä pääsee isännän kamariinkin, ja
lähti pullo kädessä mennä toikkaroimaan sinne. Housut olivat hyvin
alhaalla rinnasta, vaatteet auki alemmaksi ryntäitä, josta näkyi harmaa
innoittavan likainen rinta ja melkein mustaksi pinttynyt kurttuinen
kaula. Etukumarassa leveällä jaloin hän nyt pulloa vuoroin toisessa
vuoroin toisessa kädessään kantaen saliin päästyään lyhyin horjuvin
askelin, kuin ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi, meni isännän kamarin
ovea kohti ja puheli itsekseen: »Mooses ja hänen hevosensa. Mooseksen
pitää saaman ryyppy, se on minun koulukampraattini.»
Isäntä oli aikeissa ottaa avaimen pois kamarinsa ovelta, mutta kun
kuuli että se on yksinään tulossa, niin ei ottanut. Tympeämielisenä
vain istui pöytänsä päässä akkunaansa katsoen, mistä näkyivät
raskastakkuiset huurteiset puut, joitten idänpuoleista kylkeä valkeneva
aamu jo valaisi.
Aukaistuaan kamarin oven Timo huudahti ihastuneesti: »Mooses ja hänen
hevosensa. Niin sitä aina sanotaan, kun nähdään sinun ajavan hyvällä
hevosellasi. Sinä olit ennen tämän talon isäntä, mutta nyt sinä olet
vain Mooses. Paljas Mooses, niinkuin minäkin Timo. Mutta Timo ja Mooses
kun kerran hyvän Jumalan aikaan kävivät toveruksina rippikoulun, niin
Mooseksen pitää saaman ryyppy. Kuuletko sinä Mooses?... Etkö kuule,
että vielä tässä kannun verran hilkkaa? Ei tässä paljon ole, mutta hyvä
se antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kuuletko sinä
Mooses?»
Isäntä ei ollut kuulevinaan, jäykkänä vain istui selin lattiaan, missä
Timo horjuvin askelin tepasteli. Sitten Timo vetäisi esiin tuolin,
jonka istuin oli pöydän alla, ja istui siihen isännän rinnalle, pani
pullonsa pöydälle ja sanoi:
-- Kuule sinä Mooses, minun rippikoulukampraattini. Muistatko sinä, kun
me kerran kesäkuun kauniina päivänä oltiin pappilan rannassa uimassa,
kun rovasti tuli keppi kourassa meitä ajamaan kuin kylän kanoja
kylvöpellosta? Muistatko sinä? Jos et sinä sitäkään muista, niin tuo
tähän pöydälle kaksi pikaria. Minä täytän ne ja skool, sanoi räätäli
Matti.
Isäntä käännähti nyt ja katsoen tulisesti Timoon sanoi: »Nyt on parasta
että menet tulojälkiäsi ulos, ennenkuin minun kerkiää vihaksi pistää.
Jos et sitä tottele, niin kohta näet, mistä on viisi hirttä poikki.»
Hemmi oli tullut tallista hevosia hoitamasta ja kuullessaan omaan
kamariinsa isännän kovan puheen tuli kiirein askelin isännän kamariin
ja sanaakaan sanomatta tarrasi oikean käden kouransa Timon niskaan,
nosti miehen seisalleen ja lähti melkein kohoksi nostettua Timoa
viemään ulos, niin että jalkaterät vain hipoivat maata, ja sanoi:
»Sinulta sen tuhannen koirankuonolaiselta ei saa omaan suojaansa
rauhaa.»
Timo ei kerjennyt oikein tajuamaan ennenkuin salin ovella, mitä tämä
oikeastaan oli, huitoi vain käsillään ja sanoi: »Mooses ja hänen
hevosensa», mutta sitten salin ovesta ulos vietäessä hän tarttui kaksin
käsin oven pieliin ja alkoi kirkuen huutaa: »Timoa tapetaan! Auttakaa,
auttakaa! Timoa tapetaan! Timoa tapetaan!»
Pirtistä rupesi kuulumaan karkeita kirouksia ja ovikin aukesi ja ovelle
ilmestyi tulija nelin kontin. Miehen toinen poski oli yöllisestä
ottelusta ajettunut kuin leiliksi, silmää ei näkynyt ollenkaan. Hemmi
repäisi nyt kaksin käsin Timon oven pielistä irti ja lennätti
lattialle, niin että hän meni pyörien kuin tallukka pirtin oveen päin.
Hemmi rupesi nyt ottamaan salin suulta avainta, jotteivät pääsisi sinne
saliin ja kamareihin. Mutta Tuomas tuli ulkoa halko kourassa ja sanoi:
»Katsotaan, haluttaako noita vielä tapella. Minulla on tässä jo halko
sitä varten.»
Ovestatulija kuuli Tuomaan uhkaavan äänen, veti pirtin oven kiinni ja
sanoi: »Äyri ei tuhatta paljoa pienennä, jos yksi Timo tapetaankin, se
vahinko on niitä pienimpiä, kunhan me muut jäämme eloon».
Timokin hoippuroi pystyyn ja meni kiroillen ja ärjähdellen pirttiin,
missä alkoi kuulua liikettä, naisten ja miesten puhelun hälinää, mutta
ei mitään tappelun haastetta. Kun yöllinen viina oli mennyt päästä,
niin oli järkikin selvinnyt. Yksi ja toinen tuli nöyrästi pyytämään
ruokaa, mutta niille sanottiin, että jos heille annetaan, niin
kiitokseksi laittavat sen renkutusnäytelmän käyntiin. Kaikilla oli
nälkä ja ilkeä kohmelo ja kun ulkona rupesi syntymään ankara tuisku,
niin täytyi kaikkien luvata, etteivät he laita tansseja, kun vain
saavat maksua vastaan ruokaa. Kohtapa nähtiinkin nyt satoja suita
liikkumassa, kun emäntä, Hetvi, Ulla ja Pirkko kilpaa kantoivat
syömistä, leipää, kalaa, voita, piimää.
Sellaista yötä kuin viime yö oli, ei tänä talvena kuitenkaan toista
tullut, vaikka jokaisen yön aikana savottalaisia sadoittain majaili
Kentässä ja siellä yön aikana oltiin kuin myllyssä. Mutta kun ihmiset
kuitenkin olivat selvin päin ja kukin pani siipensä sivulleen, niin
siinä se meni. Kuitenkin se alituinen aivan hermostuttava rauhattomuus
hoputti isäntää ja emäntää herkeämättä uuteen pieneen kotiin. Ja kuin
taikavoiman tavalla se valmistuikin. Kun huhtikuun aurinko sulatteli
talven lumia kohotellen vainioilla mättäitten päitä näkyviin ja
vesilintujen nähtiin lentävän Lainiojoen suliin suvantoihin, nähtiin
uuden talon katolla savupiippu, mistä harmaa savu rauhallisesti
heilahdellen kohosi ja haihtui päivän tuuliin. Ja kun illalla teeri
kukersi koivussa iltakukerrustaan ja vaaleanpunainen aurinko vieri
puitten latvoilla, näki järvelläkulkija jo uudessa talossa akkunain
liekehtivän suurten tuliroihujen tavoin. Uuden talon pöydän ympärillä
istuivat isäntä, emäntä ja Hemmi, Uulo, Erkki ja Tuomas koko perheineen
ja Ulla ja Pirkkokin juomassa juustoleipäkahvia. Ja kun talo oli aivan
uusi -- jokainen puu oli viime kesänä vielä ollut kasvamassa, -- niin
tämä talo sai nimekseen Uusitalo. Mutta kun talossa ei ollut peltoa
eikä niittyä ja se muutenkin oli entiseen verraten kuin nyrkinkokoinen,
niin isäntä kohautti olkapäitään ja sanoi: »Ja nyt tästä lähtien ei
kenenkään ihmisen tarvitse minua sanoa isännäksi, vain Moosekseksi.
Uudentalon Mooses minä olen.»
-- Ja minä Uudentalon Anna, sanoi emäntä hymyillen.
-- Isäksi ja äidiksi minä kuitenkin sanon, sanoi Tuomas.
-- Niin minäkin teen, virkkoivat muut pojat yhteen ääneen.
Hemmi kumartui äitinsä sivulla istuviin Moosekseen ja Mattiin ja kysyi:
»Miksikäs sitä te sanotte nyt näitä meidän isää ja äitiä?»
-- Taitaa olla Ukki ja Mummo meille kaikille sopivin, sanoi Hetvi.
-- Niin minustakin on. Niin minustakin, kuului Ullan ja Pirkon ja
Leppimäkien emäntien suista.
-- Uudentalon Ukki ja Mummo, kertasi vielä Hetvi ja sormiensa nenillä
taputteli hymyillen imevää kolmen kuukauden vanhaa Hiljaa.
Nyt vietettiin samalla talon vihkiäisiä ja erojaisia Amerikkaan
lähtijöille, sillä kaksi iltaa oli enää aikaa, kun oli päätetty
kimpsuineen kampsuineen olla Lepokiven pysäkillä lähtemässä junaan.
* * * * *
Talo oli valmis kaikin puolin. Asuinrakennuksessa oli kaksi
viisimetristä huonetta, toinen pirttinä ja samalla keittiönä ja toinen
tupana, jonka akkunoilla jo oli pieniä kasveja. Lattiallakin seisoi
korkea fiikus.
Navettarakennuksessa oli navetta kahdelle lehmälle ja talli yhdelle
hevoselle rinnakkain ja toisessa päässä seitsenmetrinen kontulato ja
ladon ja navetan ja tallin välillä tanhua. Järven rannalla oli pieni
sauna ja ulompana kartanosta aitta, mihin oli aikomus Kentän aitoista
tuoda viimeiset viljat, kun talossa ei ollut peltoa.
Kun Mooseksella ei ollut nyt muuta huolta, vedätteli hän siihen
Uuteentaloon kuivia honkia polttopuiksi ja aitapuita palstan
ympärysaidaksi ja Kentässä hoiteli kolmea hevosta, kun Sergeliuskaan ei
ollut vielä käynyt hevosiaan perimässä. Ja Kentässä täytyi nyt kesään
asti muutenkin asua, kun siellä oli karja ja karjan ja viljan hoito. Ja
huvasti ne päivät kuluivatkin, kun kesäkin päivä päivältä näkyi
likenevän.
* * * * *
Oli suvinen päivä. Lunta oli maalla enää vain paikoittain, purot
juoksivat poristen ja Lainiojoen kosketkin hymisivät ensimmäisiä
kevätlaulujaan. Mooses oli silloin Nellan reestä purkamassa
aidaskuormaa, kun hänen luokseen tuli vormusaappainen, jäykkäniskainen
herrasmiehen näköinen mies. Kasvot olivat turvottuneet ja
silmäluometkin olivat mustat ja jäykät kuin vanhasta saapasvarresta
tehdyt. Niitten raosta kiiluivat pikkuiset mustat silmät ja käyrän
nenän alta tohotti leveä suu puoleksi avoinna. Hyvää päivää sanomatta
mies pahasti rämähtävällä äänellä sanoi: »Sinä et saa meidän metsistä
ottaa puita. Etkö sinä tiedä, että sinä olet myynyt tilasi metsineen?»
Mooses tyrmistyi ja aikoi sanoa: minä en ole sinun kanssasi
veljenmaljoja juonut, että sinä tulet niin suoraapäätä sinuttelemaan.
Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, virkkoi vain, että hän on kyllä myynyt
tilan, mutta hänelle on annettu lupa ottaa puuta, mitä tarvitsee.
-- Ei ole kauppakirjassa muuta kuin tuo tönö tuossa, rämähti vieras
kädellään viitaten taloon.
-- Lupa se on suunkin lupa. Eivät ne kauppakirjankaan kaikki sanat ole
Jumalan sanoja, sanoi Mooses ja ylpeästi hartioitaan heilauttaen
nakkasi reestä otetun aidaksen kentälle.
-- Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja, sanoi ilkeästi
irvistäen mies ja karkeasti kiroten lisäsi: »Minä näytän ovatko
kauppakirjan sanat Jumalan sanoja. Jos yhteenkään oksaan kosket meidän
metsässä, niin tiilenpäitä joudut lukemaan. Vai kauppakirjan sanat
eivät ole Jumalan sanoja!»
Viimeiset sanansa hän sanoi niin ilkeästi ja hammasta purren irvistäen
kuin vain osasi, ja lähti pois.
Vaikka Mooses ei uskonutkaan aivan niin olevan kuin mies sanoi, tuli
hän kuitenkin levottomaksi ja tunsi vapisevansa. Nyt hän muisti vasta
ensi kerran, ettei rukiinlaihoja, niin halme- kuin peltolaihoja, ole
kauppakirjaan merkitty. Se lisäsi levottomuutta, niin että sielukin
ruumiissa vapisi. Levottomana Mooses käveli päivän ja lähti seuraavana
yönä kävelemään rautatieasemalle, aamulla kolmen aikaan päästäkseen
junaan mennäkseen Jonkereeseen Sergeliuksen kanssa puhumaan, miten asia
oikeastaan on.
Sergelius oli kohtelias kuin rasvattu. Viinilasit tuotiin aivan heti ja
niistä Sergelius Mooseksen kanssa kilistellen ryyppi. Ja Sergelius
kuullessaan sen asian näytti tulevan murheelliseksi ja sanoi
sydämellisesti: »Minä syvästi valitan sekä omaani että teidän
ajattelemattomuutta, kun kaupan aikana ei tullut tarkemmin nimitellyksi
kauppakirjoihin. Eikähän sitä olisi tarvinnutkaan, jos meillä ei olisi
tullut kauppaa Lainioliiton kanssa. Ja jos minun pääni olisi ollut
yhtiöllä, niin ei sitä kauppaa olisi tehtykään. Mutta minun pääni ei
ole yhtiön pää, vaikka olenkin toimivana päällikkönä... Sanalla sanoen,
minä en voi asiallenne mitään. Kirjoitan kuitenkin kirjeen, jonka
viette Lainioliiton pääkonttoriin. Ehkä ne herrat hyvinkin ymmärtävät
meitä kumpaistakin ja lupaavat kaiken mitä minäkin olen meidän yhtiön
puolesta luvannut.»
Sergelius sai kirjeensä kirjoitetuksi, antoi sen Moosekselle ja käski
viedä Lainioliiton pääkonttoriin. Sitten hän avasi kassakaappinsa ja
veti sieltä kymmenen tuhatmarkkasta ja sanoi: »Minä annan nyt teille
sen kymmenentuhatta markkaa, minkä olin luvannut, jotta tietäisitte
vastakin minun olevan sanojeni pituisen.» Sitten hän toi ne Mooseksen
käteen ja konttoristi sai tulla kirjoittamaan kuitin, mihin Mooses
kynän varresta pitäen antoi nimensä.
Mooses niitä rahoja Sergeliuksen kädestä ottaessaan ei huomannut sanoa
kiitoksiakaan eikä tuntenut mielessäänkään mitään ilahdusta.
Raskasmielisenä vain katseli rahoja tuokion, mutta viimein taittoi ne
keskeltä mutkalle ja tunki ne liivinsä povitaskuun ja sanoi: »Vien ne
tällä tielläni Tepaston säästöpankkiin.»
Sergelius sanoi sen kuultuaan: »Pankaa ne
talletuskonttokuranttitilille, niin saatte korkeimman koron ja
puolivuosittain pankki itse teidän huolehtimattanne muuttaa koron
pääomaksi uutta korkoa kasvamaan. Se paha siinä vain on, että takaisin
niitä ette saa kuin kuuden kuukauden irtisanomisella. Mutta voihan sen
tehdä, kun tietää tarpeensa.»
-- Niinhän se kuuluu olevan, sanoi Mooses ja nousi lähtemään asemalle,
kun tiesi kohta tulevan junan, johon piti joutua paluumatkalle.
Lainioliiton konttorissa oli kymmenlukuinen joukko herroja, jotka
saatuaan Moosekselta Sergeliuksen kirjeen lukivat sitä kukin erikseen
ja puhuivat Moosekselle oudolla kielellä keskenään. Sitten viimein
hyvin parrakas herra sipaisi viiksiään, sukaisi pitkää vaaleata
leukapartaansa ja pitäen sitä kirjettä näpissään sanoi: »Se on kumma,
kun ette näitä vaatimuksianne ole Sergeliuksen väliseen kauppakirjaan
merkinneet. Aikanaanhan asia on valvottava eikä sitten jäljestäpäin
ruvettava haparoimaan. Me emme tälle asialle mitään taida. Me olemme
tarkasti harkiten ostaneet ne tilat. Senkin teidän entisen tilanne
olemme ostaneet enemmällä kuin miljoonalla markalla ja ne Saunajärven
kolme tilaa yhteensä enemmällä kuin kolmella miljoonalla markalla.
Mitään lahjoituksia ei asia enää siedä. Ne mitkä siihen taloonne
kuulutte kerjenneen ottaa, vaikka nekään eivät ole kauppakirjoissa,
saatte pitää, muuta ette. Niitä heinämaita ja rukiin laihoja saatte
kesällä huutaa huutokaupasta niin paljon kuin haluatte, ne myydään
kaikki.»
-- Eikö sitä maahan kaatuneitakaan puita saisi ottaa polttopuuksi,
sanoi Mooses vapisevalla äänellä.
-- Ei mitään, sanoi herra. Ne maapuut ja vieläpä juurikatkin nostetaan
ja poltetaan miiluissa rautatehtaassa tarvittaviksi sysiksi. Mutta kun
teillä on hevonen, niin valtion metsästähän te saatte halpoja
polttopuita, kuulin että ainoastaan neljäkymmentä markkaa maksaa
halkosylen metsän arenti kuivia honkia. Mitä te silloin hätäilette
polttopuusta?
-- Ne kun ovat siellä asti, sanoi Mooses vapisevalla äänellä ja lähti
pois.
-- Ette olisi niin kiirehtinyt maanne myyntiä! Olisitte meille myyneet,
niin olisitte ainakin kaksi miljoonaa enemmän saaneet niillä kolmella
talolla. Olisi meidän ollut yhtä helppo maksaa tilain omistajille
itselleenkin kuin noillekin gulasheille, jotka suunsa pieksämisellä
viettelevät mielettömiin kauppoihin, pörisi herra Mooseksen mennessä
ovelle.
-- Se on tehty joka on tehty, syötyä ei saa takaisin, sanoi Mooses ja
painoi oven jälkeensä kiinni.
Mooses tunsi itsensä hieman turraksi, kun Huimin asemalle jäi junasta
ja lähti Tepaston kirkolle kävelemään viedäkseen rahat pankkiin.
Kävellessään hän punalteli päätään ja puheli itsekseen: »Vai enemmän
kuin kolme miljoonaa saaneet... Ilmankos Sirkelius tässä tuonnoin ei
sanonut, vaikka kahteen kertaan kysyin, paljonko he saivat
Lainioliitolta... Sittenkin tuo Sirkeliuksen kopla päästä hännän
tutkaimeen on suuria lurjuksia... Näillä tämmöisillä ylimaksuilla vain
pidetään aurinkoa päälaellaan, jotta päästäisiin taas uuteen
nylkykauppaan. Niinhän Teppo kerran sanoikin... Vai enemmän kuin
kolme miljoonaa markkaa! Ja meille nyt kaiken kaikkiaan
kaksisataaviisikymmentä tuhatta. Ei kymmenettä osaa... Jo se tuo
talonpoika on tyhmä, kun ei tunne noita herrojen metkuja. Sitä ei näe
kuin hampaihin asti... Jo se yrittikin minua suututtaa, kun se Mauno
myötään hoki: 'soita on paljon, soita on paljon'... Sitten toinen kotka
tulee aurinko päälaella ja itsestään maksaa kymmeniä tuhansia
ylihintoina muka tasatakseen tavaran arvoa ja kauppasummaa... Voi tätä
maailmaa! Tämä on kerrallisen miehen sanaan kiperä ja kapera kuin pukin
sarvi. On vieläkin kiperämpi ja kaperampi... Saattoivat minun pääni
aidan rakoon viimeiseksi ikäni kannikaksi... Kerkesin toki saada sen
suojan pääni päälle. Muuten olisi joutunut päin taivasta kuin rotta
purettavan huoneen pohjalla.»
Synkkänä pysyi Mooseksen mieli. Ei tahtonut se kevetä, vaikka kesäkin
teki tuloaan päästäen taas kalan pyyntiin ja kokemaan luonnon
elähdyttävää voimaa. Eipä sittenkään mieli ylennyt, vaikka pääsi
karjahuolesta, kun Teppo ja Väinö veivät karjan jättäen vain kaksi
lehmää ja kaksi lammasta, jotka samalla muutettiin Uudentalon
navettaan, kun muuta karjaa lampaineen lähdettiin viemään Lepokiven
asemalle. Se kaihomielinen lehmien ammunta ja lammasten määkiminen,
joka Lepokiven taipaleelta kuului karjaa vietäessä, soi korvissa monta
päivää, monta viikkoakin, muistuttaen omaa syyllisyyttä, kun elukat
eivät päässeet vapauteen kuten ennen kesän tultua. Mutta kaikkeen
kuitenkin täytyi tottua.
Mooses ei saanut enää perunaakaan kylvää Kentän peltoon ja niin täytyi
lumen sulattua ruveta Uudentalon maalle kuokkimaan perunamaata. Mooses
vedätti Kentästä lantaa, ja kun muuallakin alettiin kylvää perunaa,
niin Uudentalonkin peltoon kylvettiin kolme tynnyriä perunaa ja puoli
tynnyriä ohraa, jolle kukaan vieras nyt ei ollut isäntä eikä määrääjä
miten oli tehtävä.
Neljästoista luku.
Kesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät
muistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa
seurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista.
Syksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan
toivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan
viljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus
asetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin
elintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain
viljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten
viikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon
saadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille,
joka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa.
Moosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa
viljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä
ollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot
myytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen
ja Annan rauhaan.
Mooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he
tiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun
taas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa
jaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille
vieläkin vähemmän.
Mooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi
Kentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan
aikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon
loukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan
vieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta
Nellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.
Muutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla,
samanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä
Suomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä
hirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei
saanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi
ruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli
Uuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: »Teillä ön
vielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin
elintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä
kilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan
kymmenentuhatta markkaa.»
Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset,
ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian
puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on
puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa
kun tahtonette.»
Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo
vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa
sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä
kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on
lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko
ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa
särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten
pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja
sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne
ovat, ei niitä ole varastettu.»
-- Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan
Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että
vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään
menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.
Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa!
Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa
ja vielä siemeniäkin... Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!»
»Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja
kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun
Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa
kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.
Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän
avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa
heti huomenna vangitaan.
Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja
toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.
Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta
Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain
hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot,
otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun
ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan
silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja
lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne
lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa,
kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja
kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin
toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»
Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan
tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.
Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa.
Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi
vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä
luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina
hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat
nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja
sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten
alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa
leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt,
Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»
-- Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta
suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen
voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja
nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne
vievät senkin.
-- Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?