Tepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän
sellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän
koetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät
tulisi näkyviin.
Teppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta
tukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: »Koskisiko se kovin
kipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.»
-- Kyllä kai sen kipeän kestäisi -- niitä korvarenkaita vain kantavat
mustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi
Taava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi
sanoilleen.
-- Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun
korvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on,
sanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.
-- Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten,
kun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset
hopeiset renkaat korvissaan.
-- No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna
korviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo
taputti Taavaa poskelle ja sanoi:
-- No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun
poimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä
syödä.
Taava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön
rintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla
nostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi
taas.
Kun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa
povitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi
Tepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi:
»Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat
aivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää
jalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien
nämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi
kerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja
viemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane
rovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?»
-- Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.
-- Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos
vain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.
-- Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi
Teppo.
-- Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä
oikein käsiään hykerrellen.
-- Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne
iltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös
niin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.
-- Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.
-- Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin
kerraten emännän sanoja sanoi: »Päätetään vain maanantaiksi.»
-- No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti
lusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.
Emäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää
kuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja
Martta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.
Teppo sanoi iloisin kasvoin:
-- Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs
amerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla
istuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt
maata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan
nukkumaan.'
-- Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi
emäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten
vävypoikiaan.
Nyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain
pirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion
kuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: »Olkaapa hyvät ja
tulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.»
Isäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään
oveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän
jälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.
Pirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään
pöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat
höyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin
heloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja
Väinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta
Taavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten
viereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja
mukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän
pitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden
ensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille
lapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys
syntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin
ruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja
leipäröykkiötkin alenivat.
Syömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja
kehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin,
mistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän
kanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen
aluksi sanoi: »Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin
Leppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.»
-- Myyty on.
-- Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.
-- Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten
tilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet.
Nyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen
kiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä
päivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä
Taulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä
kunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään
maitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä
rautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella,
kuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta
viisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt
kuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme
määränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän
Väinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on
jo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin
minunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin
kauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä
lähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että
kaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi.
Se tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa
viedä koko valtionkin kumoon.
-- Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja
talonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.
-- Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten
välille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin
olisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja
entisellä tavallaan.
-- Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan
viime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai
myöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi
leviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut
mahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa
vuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän
tuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin,
kun se on päin, ja myin kuin myinkin.
-- Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa
kaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi
emäntä.
-- Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri
sillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä
monien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas
kuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten
kun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin
koiralle leipäpalanen... Vaikka häpeähän tätä juuri minun on
vanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.
-- Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän
Runströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki:
'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan
kahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin
maksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi
kaksikymmentätuhatta.
-- Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean
hinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita
asiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan
siitä asiasta puhumaan.
Emäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: »Onko teillä miten iso
koti siellä Taulaniemellä?»
-- Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi... Minun kotini ei ole
kovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia
suuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja
muuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä
kunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin
olen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan
tyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.
-- No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä.
Taava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta
eivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä
kammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan
kuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi
lantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja
puhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie
mukanaan.
Väinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: »Älkää toki, emäntä, uskoko,
että minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että
minä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on
tehtävä.»
-- Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai
Marttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.
-- Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne
karjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja
ajatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun
me, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.
-- Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.
-- On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin
veljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri
taloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.
-- Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen
kysynytkin, mutta en muista.
-- On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan
kukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi
sisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.
-- Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä
pienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta
perintökysymyksistä toisaalle.
-- Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin
käpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman
hoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin
ja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt,
kun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.
Isäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi
ja sanoi alakuloisesti: »Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en
saata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt
rahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona
oleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi
tyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä:
annoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin
voivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka
itse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja
Martalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja
Tuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki
saivat.»
-- Olkaa huoletta, hyvä isäntä... Minä en ole tullut teiltä ja tästä
talosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on
samalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.
-- Samat sanat... Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja
meitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.
-- On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan
isännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä
huolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.
-- Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan.
Salista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon,
punaisen lakkatangon ja sinetit.
Teppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi
rivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi
itsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan:
»Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet
hänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta
Honkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven
Kentässä joulukuun -- päivänä 19--. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.» Sitten
Teppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan
omalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten
Teppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: »Ei mitään
asiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.»
-- Kiitos... Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi
isäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään
kaappiinsa.
-- Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että
se tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen
kuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja
istuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa
istuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi:
»Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En
vaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin
vähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi,
olisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun
teillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.»
-- Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain
saanette kotiinne, sanoi isäntä.
-- Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan,
yksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos
saanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme
noita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette
kotiinne.
-- Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle,
kun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on,
tammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun
siellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin
kotonaan.
-- Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän
asti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.
-- No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa
lähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa
ole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen
palveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi
Teppo.
-- Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.
-- Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan
jäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun
kaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on
tietön erämaamatka.
-- Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme
saaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous
myötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.
-- Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi
Teppokin hymyillen.
-- Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se
on se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät
pois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha
yksinään.
-- Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä
iloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan
avuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja
Tuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi
kuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi
aikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin
silloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.
-- Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.
-- Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi
isäntä.
-- Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä.
Ottaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta
todellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä
se käy hyvin laatuun.
-- Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa
lemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.
-- Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät
tule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.
-- Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.
Teppo punalsi päätään ja sanoi:
-- Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko
huutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä
Väinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu
kuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät
soikeiksi.
-- Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en
lähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin
menisivät, sanoi Väinö.
-- Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen
tekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta,
miten isäntä vain haluaa.
-- Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.
-- No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.
-- Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.
-- Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.
-- Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa.
Laidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen,
jossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät
voisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä
maitoa lypsämään.
Emäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja
sanoi: »Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello
on kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan
kulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole
tullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.»
-- Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet
joulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.
-- Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi
Teppo ja nousi lähtemään.
Mukaan lähti Väinökin.
Pirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille
joulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin
kaikki ilostuivat:
-- Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri
katseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi
vasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.
-- Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.
-- Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria,
joka oli sillä kertaa valajana.
-- Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi
Teppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.
-- Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin
maanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään,
sanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli
tarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin
nähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului
yleinen huudahdus: »Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein
käppyräketaraisen.»
-- Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene,
sanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.
-- Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi
mitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.
-- Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?
-- Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.
-- Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa
kaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään
pahaa, sanoi Hemmi.
-- Minkä näköisiä ne haltijat ovat?
-- Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen
nainen... Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on
maanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi
menestyneet.
-- Nainen... Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun
se on yksinään?
-- Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on
nähty silloin kuin se on näyttäytynyt.
-- Näyttäytynyt... Koska on viimeksi nähty?
-- Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti
tuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan.
Toisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli
jotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla
pellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä
olin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja
pyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa
ammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty
elukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä
ammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei
virkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin
oikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli
äiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello
kuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä
kysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia.
'En minä ole käynyt... Miksikä?' sanoi äiti. -- 'Siksi kun siinä kävi
samanlainen ottaja kuin tekin.' -- -- 'Se on ollut maanhaltija', sanoi
äiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli,
ja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne
uunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan
isompi äitiä.
-- Vai niin likeltä näit.
-- Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli
isän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista
kun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut
herättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten
oli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei
ollut ovea aukaissut.
-- Mitenkähän se sitten ulos pääsi?