myöten on viljelty halmeena ja näistä notkelmista on otettu talon
tarpeita. Mutta tämä peräpuoli on aivan koskematon ja tuossa ja tuossa
ja tuossa ja tuossa ja tuossakin kuviossa on metsä semmoinen, että
kirkkaana kesäpäivänäkin kun menee sinne, niin joutuu pimeään. On sitä
sielläkin kuusikkoa, joka ei ole pienuudella pilattu eikä ole paikalla
toinen laita käsissä.»
Herra sai Hemmin osoittamat kuviot mitatuksi, laski sitten paperin
liuskalla näkyvät numerot yhteen ja juuri kuin itselleen virkkoi:
»Kahdeksan ja puoli.» Sitten vielä sormellaan viiletteli kartalla
näkyviä pieniä maita ja itsekseen taas sanoi: »Noin yhdeksän
neliökilometriä tai vähän enempikin.» Sitten herra pisti mittakompeet
laukkuunsa, työnsi kartan kokoon ja sanoi »Kahdeksankymmentätuhattako
te Maunon kanssa olette sopineet kauppahinnaksi, johon sisältyy kaksi
hevosta?»
-- Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen
arkuus.
-- Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki
palstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.
Sen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin
puristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.
Herran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti
virkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: »Kiitos teille, hyvä
herra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan
kahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille
paljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan
samanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille
annoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen.
Uskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin
niille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät
anna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi,
tuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa
samanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.»
-- Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne
nähdäkseni, sanoi herra vakavasti.
-- Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja
ulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin
suksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.
Ja tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella
selkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan
hän vähän huohottaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»
-- Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan
käsiään karttoja vastaan ottamaan.
Herra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: »Yhtä suuri
kuin tämänkin talon kartta.»
-- Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista
manttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.
Herra ei ollut Maunon sanaa kuulevinaan, sormellaan vain viiletteli
niitä kuivien maitten ja korpien kuvioita ja sanoi: »Onko näissäkin
yhtä hyvät metsät kuin tämän tilan mailla?»
-- On, kyllä ne on, ei niissä ole eroa, sanoi Mauno. Sitten hän otti
pienen Leppimäen kartan, mutta ei sitä kokonaan levittänytkään, katsoi
vain toisella kädellään purkaessaan ja toisella kädellään
pyörittäessään rullalle. Ja kun päähän asti oli katsonut, niin juuri
kuin itsekseen virkkoi:
-- Tuo joki se kulkee halki kaikkien palstojen. Sitten herra työnsi
kartat keskelle pöytää, istuutui pöydän päähän penkille ja sanoi: »Nyt
minä sanon teille, isäntä, että jakakaa nyt omaisuutenne poikienne
kanssa miten jaatte, mutta minä noitten Leppimäkien kauppain palkkioksi
maksan teille kaksikymmentätuhatta välirahoiksenne vanhoiksi
päiviksenne, jottei olisi surku erota tästä hyvästä kodista.»
-- Kiitos, kiitos teille. Kunpahan metsä antaisi teille takaisin ne
rahat, ettette vahinkoon joutuisi, sanoi isäntä ja tuntui kuin ilon
kyynel kohoaisi silmän nurkkaan.
-- Uskon että me pidämme puolemme. Se tuo joki kun halkaisee kahtia
kaikki nämä palstat, niin puut jos pystyyn tulevatkin tavallista
kalliimmiksi, niin se vetopalkassa korvaa. Ja meidän silmämäärämme on,
että jokaisen ihmisen, joka meidän kanssamme kauppoja tekee, pitää
saada omaisuudestaan oikea hinta. Ja sentähden me saammekin enemmän
kauppoja kuin muut yhtiöt.
Sen sanottuaan herra otti laukustaan paperivihon ja kirjoituskojeet ja
sanoi: »Alappas, Mauno, työntää kauppakirjaa.»
Kun Mauno rupesi kirjoittamaan, niin herra nousi lattialle kävelemään
ja sanoi: »Teillähän kuuluu Maunon kanssa olleen puhe, että
erottaisitte pienen talon paikaksi vähäisen maakappaleen tästä järven
rannalta. Ja talon rakennuksiksi hirsimetsää ja niittyjä elukkain
konnuksi ja polttopuuta talon tarpeiksi. Ne kaikki minä lupaan teille.
Metsäniittyjä ja halmeahoja meidän ei tule viljellyksi. Ja mitä
polttopuumetsästä puhuukaan? Sitä on vaikka tuhansille taloille.
Ainoastaan hirsipuut ja se maapalsta ovat kauppakirjaan merkittävät,
jos isäntä niin tahtoo.»
-- Tarvinneeko hirsipuitakaan mainita kirjassa, kun me otamme ne heti,
sanoi isäntä.
-- Aivan oikein, tarpeetontahan se on, kun te otatte ne heti, sanoi
herrakin kävellen yhä lattialla.
Mauno oikaisi itseään ja sanoi: »Kuinka suuri se maakappale merkitään
tänne kirjaan? Hehtaari kai se riittää, sata metriä ristiin.»
-- Pannaan kaksi hehtaaria, parempi on enempi kuin vähempi, sanoi herra
ja tuli Maunon olan yli katsomaan kauppakirjaa ja sanoi: »Se on Siuruan
kylää tämäkin, vaikka on näin kaukana täällä erillään.»
-- Niin ne aikoinaan ovat asettaneet, vaikka Jokikylä tässä olisi
likempänä, sanoi isäntä. Se lienee sentähden että muinoisen Isonvihan
aikana on Siuruan kylästä tänne tulleet eläjät ja siitä asti täällä on
tuli palanut.
-- Vai Isonvihan aikana tänne on asukkaat tulleet.
-- Silloinhan tähän on tuli isketty, joka ei sittemmin liene sammunut,
sanoi isäntä ja katsoi akkunasta, kun päivän valojuova näkyi taivaan
rannalla.
Mauno sai nyt kauppakirjan valmiiksi, luki sen kovalla äänellä läpi ja
kysyi sitten: »Onko tämä nyt niinkuin olla pitää?»
-- Niinpä tuo kuulostaa olevan, sanoi isäntä.
-- No mitäpä siinä kuin nimiä alle tuhkatiheään.
Isäntä lähestyi Maunoa ja Mauno osoitti paikan, mihin isännän nimi oli
tuleva, mutta isäntä tavoitteli kynänvarren ylipäätä näppiinsä ja
sanoi:
-- Ei se pysy kynä minun käsissäni muuten kuin näin.
-- No pysyy kai se nyt, kun kahdessa miehessä jämistetään, sanoi Mauno
ja alkoi hiljaa talutellen piirtää isännän nimeä. Ja kun sai sen, niin
kysyi:
-- Pysyykös se emännän käsissä kynä?
-- Vieläkö siihen minunkin nimeni? Ei pysy minunkaan kädessäni hierintä
pienempi ase, sanoi emäntä tullessaan Maunon luokse ja otti Maunon
kynän nenän näppiinsä.
Kun emännän nimi oli saatu paperiin, nousi Mauno ylös ja sanoi
vieressään seisovalle herralle: »Nyt se on teidän vuoronne.»
Herra otti kynän ja seisaaltaan kirjoitti paperiin pari sanaa ja
paperia laukkuunsa pannessaan sanoi: »Tuo Mauno näkyy tuohon
kauppakirjaan kirjoittaneen sanan, että 'joka summa kaupan
suorituksessa maksetaan'. Täytyy kai tässä koettaa seistä miehenä.»
Sitten hän veti laukustaan kirkkaan messinkisen arkun pöydälle, aukaisi
sen ja rupesi lukemaan rahoja.
Koko talon väki kehiytyi nyt pöydän ympärille katsomaan, kun herra
arkustaan otti kouran täyden tuhatmarkkasia, käänsi ne mutkalle,
sylkäisi näppiinsä ja yksitellen oikoi mutkalle käännettyjä laitoja. Ja
kun kaikki tulivat suoriksi, niin laski ne pöydälle ja otti arkustaan
toisen kouran täyden kirkkaita ratisevia tuhatmarkkasia ja teki niille
samoin kuin ensimmäisillekin. Niitä hän ei kuitenkaan kaikkia oikonut,
vaan pani tähteet takaisin arkkuunsa, kääntyi sitten isännän puoleen ja
kysyi:
-- Tahdotteko että minä nyt jo maksan sen mitä lupasin teille
vanhuutenne päivien käsirahaksi, vaiko vasta myöhemmin. Minulle se on
yhdentekevää.
-- Kunpa se teille sopinee nytkin, niin samahan se on, sanoi isäntä
hieman arasti.
Silloin herra otti arkustaan vihon tuhatmarkkasia ja luki siitä
kaksikymmentä vielä siihen samaan pinkkaan pöydälle ja sanoi: »Siinä ne
nyt ovat, lukekaa, jos tahdotte. Siinä on satakaksikymmentä rahaa.» Sen
sanottuaan painoi arkkunsa kiinni, lukitsi sen ja pisti laukkuunsa.
Hymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin
korkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.
Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä
viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja
lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi
vapisevansa.
Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja
lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset
kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen
hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja
hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle
turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä.
Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras
omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä,
vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni
rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen
minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että
alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin,
missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle
pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä
tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»
-- Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.
Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi
isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä
on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun
vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on
muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me
tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset
kauppasummat ja saamaan kuitit.»
Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta
niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että
saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»
-- Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä
asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven
kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa
pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti
teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin
jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.
-- Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään
asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita
ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään,
sanoi emäntä alakuloisesti.
-- Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien
hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.
Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli
kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.
Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi
isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni
suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja
ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi
miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan
ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä
raskaaltakin.»
-- Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen
pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä
ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma
perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia
etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.
-- Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata
viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin.
Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään
kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa.
Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa
kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista
penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä,
perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen
viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne
huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä
elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain
kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne
kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin
mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari
lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon
näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine
nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja
päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja
pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen
talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.
-- Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme.
Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi
emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset
talkkunamaljat höyrysivät.
Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille,
otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi:
»Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»
-- Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista
puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä
hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi.
Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli
herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan
rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.
Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti
ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja
sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna
kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin
mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän
tutustumassa tähän taloonne.»
-- Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin
kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön
palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani
tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan
juuri kuin lapsuuteni kotiin.»
-- Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta
kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin
piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille
asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että
kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon
kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että
kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän
lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti
raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli
tiukujaan.
Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun
ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät
kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.
Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys
jäänyt taloon.
Seisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva
siitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko,
joka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin
päivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä
päätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja
valoisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori.
Reeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat
sumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo,
mihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.
Heidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka
putoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju
aurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys
oli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan
takassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan
entisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.
Kahdestoista luku.
Pilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi
yöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan
seisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka
ympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä
syöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä
pöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja
hänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän
ylempänä Ainon olkapäätä.
Reeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin
pukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa.
Kasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat
huoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne
rupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti
leiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta
palmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla
yhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei
alkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin
kartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja
kiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin
meneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet
palasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven.
Sisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen
kädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän
ympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita.
Sitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan
ja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin
asettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat
kasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin
kuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla
olevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt
lähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot
olleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla
voimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä
ulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä
vain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä
kantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria
juustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään
ja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta
astiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.
Kohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi
ja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön
tultua yritti tyrehtyä.
Kun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään
pirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: »Joulukuusta
teillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena
syntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille
antamista.» Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien
vieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun
kuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen
kiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin
ja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia
ja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja
kaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä
erittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia.
Pikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.
Sitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella
päin surullisen näköisenä: »Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole
mitään.»
-- Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle
ollutkin, sanoi Aino.
-- On ollut, myönsi Hetvikin.
Sitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään
ja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata
kiinalaista kuvikasta silkkiä.
Mutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet
vereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin
Teppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja
sanoi: »Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään
kirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden
tämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja
äiti, tähän?»
Isäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan
ja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti
sanoi: »Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on
yhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän
tahdo ruveta sitä estämään.»
-- Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.
Kun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän
ryhdikkäästi kohottaen rintaansa: »Jumalan armosta Väinöllä ja minulla
on koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.» Sen
sanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen
kullanvärisen laatikon ja sanoi: »Tule nyt, Taava -- minä tästä lähtien
sanon sinua Taavaksi -- tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan
mitä tässä rasiassa on.» Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen
rinnalleen.
Taavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he
hiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.
Sitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan
silkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta
kehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle
ja sanoi: »Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?»
Taava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo
sanoi hymyillen: »Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.» Sitten hän
purki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli
kaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: »Pujotahan tuo siihen
todistajaksi sille toiselle!» Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen
ja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä
hyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset
sormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: »Oikein hyvin ovat osanneet ottaa
mitat.»
Sitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja
kädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: »Nythän
sinä olet minun Taavani. Etkös olekin?»