metsistä kuin toisten yhtiöiden?
-- Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa
kaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan,
kun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada
ihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat.
Mutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi
asti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka
kauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme
on kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.
Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja
keikauttaen vantteroita hartioitaan.
-- No, pannaan sitten riita kahtia.
Asioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi:
»Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?»
-- Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin
kummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja
paremmassa kunnossa.
-- Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta
jotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita
kahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.
-- Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.
-- Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan
puhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi
Hemmi naurahtaen.
-- Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni
maakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä,
johon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä
rakennukseen tarvittava hirsimetsä.
-- Kuinka paljon hirsiä?
-- Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta,
yhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen
kaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.
Asioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen:
»Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa
viisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin,
kun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää
seitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.»
Sen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti
niskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: »Saa heittää puheen
koko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän
metsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne,
mitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo
kaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras
on lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten
ostaja.» Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja
selin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan
märäksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin
kaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.
Hemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti
leveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: »Niinpä on
minunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos
kerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon
tarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja
hevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta
talonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa
ryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki
jättänevätkin.»
Asioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot
huulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli
reiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta
lähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: »Nämä muut
vaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä
niittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut,
kun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette
kauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön
sitten syvin tai matalin.»
Isäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: »Nellan kanssa minä elän ja
kuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan
kauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta
markkaa.»
Tuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko
ruumistaan ja sanoi:
-- Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä
tuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään
sitten nähdä rahaakin... Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin
kun kauppakirja on allekirjoitettu.
-- Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta
huomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi
asioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi
kiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: »Sitten kai se tehdään
kauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?»
-- Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana
menee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on
Jonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte
silloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta
uskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies,
herrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.
-- Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin
yhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.
-- Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi
asioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä
mielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.
Kun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään
asemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan
päivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.
Syömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan
käsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: »Uskon, että teillä on
huomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan.
Arvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on
ihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei
mitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei
paremmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.»
-- Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän
takana syöntiään lopettelemassa.
-- On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.
Kohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää
tietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se
kaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan
jälkeen sanoi: »Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän
nahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.»
-- Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus,
mutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: »Uskaltaahan sitä toisen
kukkarolla.»
Yhdestoista luku.
Illan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä
kartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen
tuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi
salin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen
sisähuoneeksi Sergelius sanoi: »Menemme perheen pirttiin.» Kohta
aukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka
susiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään
päästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja
aukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset
kasvot näkyville.
Hemmi nousi riisumaan turkkia. Ja kun herra oli saanut turkin päältään,
korkeapuuhkaisen talvilakin päästään, lähti hän hymyilevin kasvoin ja
raskain askelin tervehtimään pirtin karsinan ja perän puolella olevia
ihmisiä. Viimeiseksi hän kumartui tervehtimään äitinsä vierellä ujona
seisovaa pientä Moosesta ja kysyi kädestä pitäen: »Mikä se olikaan
sinun nimesi, minä en muista?»
-- Mooses, virkkoi Mooses kainosti.
-- Vai Mooses, mutta Aaroniko se tämä nöpökkä on, joka täällä äidin
sylissä istuu?
-- Ei ole kuin Matti, kuului Mooseksen suusta ujosti ja hän painoi
päätään äitinsä kylkeen.
Herra taputti paksulla valkoisella sormellaan altapäin Matin leukaa ja
mieluista naurua hykertäen sanoi: »Vai Matti sitä sinä olet, vai Matti
sitä sinä olet.» Sitten hän ojensi kumpaisetkin kätensä Mattia kohti ja
sanoi:
-- Tuletko sinä minun syliini? Minä koetan, jaksaisinko minä sinua niin
lihavaposkista miestä kantaa. Tulehan niin koetetaan.
Matti yritti vähän epäröidä, mutta kun näki vieraan toisessa kädessä
säteilevän kaksi jalokivikoristeista sormusta, niin katsoi sormuksiin
ja työntyi käsiin.
Herra otti Matin kainaloista, nosti niin ylös kuin kädet yltivät ja
virkkoi: »Ojaa. Jaksanhan minä sentään sinut nostaa, vaikka ensin vähän
epäilin.» Kun sitten herra huomasi, että Matti halusi nähdä hänen
sormuksiaan, niin hän laski Matin oikean kätensä käsivarrelle ja
vasemmalla kädellään tuki poikaa siten, että tämä saattoi sormillaan
pidellen katsella sormuksia. Herra ei ollut siitä tietääkseenkään,
käveli vain lattialla ja alkoi puhella miesten kanssa.
Moosesta rupesi Matin kohtalo kadehdittamaan ja sormeaan suussaan
pyöritellen hän läheni herraa ja sanoi tuskin kuuluvasti: »Saattaa se
Matti kävelläkin.»
Herra naurahti ja sanoi: »Kyllä minä sen uskon, että jaksaa se näin
hyvässä kunnossa oleva mies kävellä, mutta kävellään nyt me kaksi
miestä yksillä jaloilla. Tai jos sinä tulet tuohon toiselle
käsivarrelle, niin kävellään sitten me kolme miestä yksillä jaloilla.
Tuletko tuohon käsivarrelle?»
Mooses olisi muuten istuutunut käsivarrelle, mutta kaikki purskahtivat
iloiseen nauruun ja kun Mooseksen tuli olo ilkeäksi, niin juosta
kirmaisi loukkoon.
Emäntä nousi nyt seisoalleen ja sanoi: »Jos herrat olisivat hyvät ja
lähtisivät tänne sisähuoneen tapaiseen, niin Matin äiti tuo sinne
kahvia.»
-- Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on
olla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan
emäntää.
Sen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja
emäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen
juustoleivän viipaleita.
Sen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle
lavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse.
Siihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: »Nyt se oikein on, ja nyt kun
kaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää
olevansa ihmisten ilmoissa.»
Isäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään
viitaten: »Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.»
-- Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme
Matin kanssa.
Sitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan
osoittaen juustoleipävatiin kysyi:
-- Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako?
Sano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen
koristeita?... Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?
Matti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt
kumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.
Herra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: »Näytäppäs, onko
sinulta todellakin kieli pudonnut?... Ei ole pudonnut, näkyypähän
sieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin.
Sanohan nyt, mitä ne nuo ovat?»
-- Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava
sana.
-- Vai juustoleipiä, huudahti herra suurta ruumistaan hytkäyttäen. Vai
juustoleipiä! Sittenhän ne perältäkin ovat syötäviä. Sen sanottuaan
herra otti kaksi viipaletta, ojensi toisen Moosekselle, toisen Matille
ja sanoi: »Näyttäkääpäs te nuoret miehet, kun teillä on hampaat, mitä
näille on tehtävä.»
Ottaessaan herran kädestä juustoleipäviipaletta Mooses sanoi: »Onhan
sinullakin hampaat.»
Herralta pääsi oikein sydämen pohjasta nytkähtävä nauru ja hän sanoi:
»Onhan niitä sen tapaisia, mutta niitä en osaa tässä asiassa käyttää,
ennenkuin sinulta ja tältä Matilta näen oppia.»
Sen sanottuaan hän rupesi kuppiinsa panemaan sokeria ja pienellä
lusikalla hämmentäessään vasta huomasi, että tytöt eivät olleet
pöydässä. Hän katsahti sinne karsinan puoleen ja sanoi: »Mitäs
rajalaisia te olette, kun ette tule joukkoon.» Hän viittasi kädellään
sivulleen rahille ja sanoi: »Tulkaahan tänne minun turviini, niin ette
tule turhiin.»
Tytöt tulivatkin nauraen ja istua liemahtivat herran sivulle rahille
suu sievässä mytyssä.
Sitten herra katsoi Moosekseen ja Mattiin, kun he suun täydeltä
haukkasivat juustoleipää, ja sanoi: »No nyt minäkin jo osaan. Nyt nämä
eivät jouda joulukuusen koristeiksi.» Sen sanottuaan hän otti vadista
juustoleipäviipaleen, katseli sen kahvikupissa ja haukkasi sitä leveään
suuhunsa, josta todellakin näkyi pitkä rivi suuria valkeita hampaita.
Sitten hän ryyppäsi kahvia sekaan ja sanoi vakavasti: »Täällä maalla
sitä on kotikasvuisia ja kotivalmisteisia herkkuja, joista
kaupunkilaiset eivät ole untakaan nähneet. Tässäkin juustoleivässä sitä
on samalla viehätystä ja voimakasta ravintoainetta. Siitä maksaisi
kaupunkilainen vaikka mitä, mutta se ei polttele hänen näppiään.»
-- Siellä on monta muuta tämänvertaista, sanoi emäntä hänkin haukaten
kahvissa kasteltua juustoleipäviipaletta.
-- Ei yhtään herkkua tämän vertaista, sanoi herra vetäessään vadista
toista pitkää juustoleivän kappaletta.
Kun herra oli saanut toisen kahvikuppinsa tyhjennetyksi, emäntä ja
Hetvi kantoivat herran eteen suuret maljat kukkuroillaan
marjasäilykkeitä, toisessa maljassa vaarain-, toisessa lakkasäilykettä
ja panivat pienet puulusikat maljojen vierelle. Herra sanoi Matille
sormellaan osoittaen maljoihin: »Mitä se tuo on, tiedätkö sinä, onko se
syötävää vai eikö?»
Matin kasvot leimusivat ja silmät pälyivät vuoroin herran silmiin,
vuoroin säilykemaljoihin ja kun hän näki, että herra yhä odotti häneltä
vastausta, niin hän viimein sanoi:
-- Maljoja.
-- Vai marjoja, nehän ovat sitten syötäviä. Mistä niitä talvella täällä
marjoja saadaan?
-- Tynnylistä.
-- Vai tynnyristä niitä saadaan talvella marjoja. Tulepas sinä Mooses
tänne Matin kanssa näyttämään, miten niitä tynnyristä saatuja marjoja
viljellään, jotta minäkin pääsisin alkuun.
Mooses tuli hieman arkana mutta palavin silmin maljojen kohtaan, otti
lusikan ja alkoi mehuisia vaaraimia lusikan kärjellä nostella suuhunsa.
Mattikin työntyi pöydän laidalle ryntäilleen, otti lusikan ja alkoi
melkein kilpaa Mooseksen kanssa pistellä marjoja, niin että Matin
leuallakin rupesi näkymään mitä he söivät.
Herra sen nähtyään iloisesti huudahti: »Kyllä nyt minäkin pääsen
alkuun.» Hän otti pöydältä puulusikan ja rupesi pistelemään kuin puuroa
ja kehui hyväksi.
Kun herra oli jonkun aikaa asioitsijansa ja Mooseksen ja Matin kanssa
syönyt marjoja, niin emäntä ja Hetvi tyttöjen kanssa rupesivat
kantamaan illallisruokia pöydälle, siirsivät marjamaljoja vähän syrjään
ja Hetvi laski herran kohdalle suuren maljan höyryävää metsopaistia,
jonka viereen tytöt toivat lohivateja, voilautasia, viilihulikoita ja
emäntä kantoi sylyyksensä paksuja leipiä, jotka pöydälle laskettuaan
jakoi kolmeen läjään.
Herra sen nähtyään oikaisi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja sanoi
loistavin kasvoin: »Aina paranee vain kerta kerralta... Kylläpä teillä
on ihan paratiisin herkut. Ja kaikki aivan kotoista, ei maksa paljon
mitään.»
-- Eihän se toki paljoa maksa, kun viitsii maasta ja metsästä ottaa
kokoon, sanoi emäntä istuessaan pöydän latvapuoleen penkille.
Kaikki muutkin kiertyivät pöytään ja herrakin kumartui pöytään päin ja
sanoi: »Aivan te minua tähän aloilleni rupesitte täyttämään niinkuin
tuhkatynnyriä. Mutta ei tästä henno kauaskaan lähteä, kovin kova on
vetovoima tuolla höyryävällä maljalla.»
-- Siinä tarkoituksessahan se on siihen tuotunakin, että se vetäisi
syöjät puoleensa, sanoi emäntä hymyillen.
Herra otti edestään maalipäisen puukkoveitsen, leikkasi sillä leivästä
palasen, levitti sen päälle voita, leikkasi vuolakkeen lohta, pani sen
voileivälleen ja rupesi siitä leikkelemään paloja suuhunsa, ennenkuin
kävi metsopaistimaljaan käsiksi. Hän teki vieressään istuvalle
Matillekin voileivän, veti maljasta lihakimpaleen ja sanoi: »Näytäpäs
sinä mallia, miten tälle on tehtävä.»
Matti rupesi suuntäydeltä syömään voileipää ja lihaa ja silmät pälyivät
herran sormuksissa säteileviin jalokiviin ja mustiin käyrälatvaisiin
viiksiin, kun ne syödessä niin omituisella tavalla liikkuivat.
Syömästä päästyään vieraat talon miesten kanssa puhelivat vielä kauan,
mutta kun pöydällä olevat puujaloissaan seisovat kotitekoiset kynttilät
rupesivat käymään mataloiksi, niin emäntä otti niistä yhden käteensä,
meni se kädessään suuren herran luokse ja sanoi: »Jos herra olisi hyvä
ja lähtisi tuonne sisähuoneen tapaiseen nukkumaan.»
Herra nousi ja sanoi: »Nyt kun te olette minut syöttäneet ja juottaneet
ja kaikin puolin kestinneet, niin viekää nyt mihin viette.» Hän koppasi
naulasta pienen laukkunsa ja lähti emännän jäljessä raskaasti kävellä
köhnimään ulos.
Saliin tuotuaan hän melkein seisahtui ja silmäsi yli huoneen, missä
hyöteät huonekasvit seisoivat hyvästi hoidetun näköisenä metsänä. Mutta
kun emäntä kynttilä kädessä meni kasvien välistä käytävää myöten
perälle, missä oli valmiiksi laitettu sänky ja sen lähellä pöytä, jolla
oli kaksi kynttilää palamassa, niin hänkin käveli sinne. Ja niiltä
seisoviltaan hän rupesi riisuutumaan ruvetakseen sänkyyn. Hän otti
sormuksetkin sormistaan ja laski ne pöydälle, ja kun emäntä katsoi
niitä sormuksia, juolahti hänen mieleensä, että saakohan Reeta-Kustaava
ja Martta joulun aikana tuommoisiakaan sormuksia ja kysyi: »Paljonkohan
maksavat nuo teidän sormuksenne?»
-- Kolmen tuhannen paikoille aina kappaleen luulen maksaneen. Itse minä
en niitä ole ostanut, yhtiö, jonka päämiehenä minä olen, ne on
joululahjoina minulle antanut, sanoi herra kenkiä jaloistaan
riisuessaan.
Emännän tuli mieleen, että ei ole mahdollista, että Reeta-Kustaava ja
Martta saisivat tuommoiset sormukset, mutta ei kuitenkaan mitään
virkkanut, kääntyi vain lähtemään ja kysyi: »Monenko aikaan sitä
aamulla saisi tuoda kahvia?»
-- En osaa määrätä, nukun minkä nukun ja tulen sinne perheen pirttiin.
Siellä suuressa joukossa se on lysti juoda kahviakin, sanoi herra
hymyillen.
-- Vai niin, virkkoi emäntä ja lähti pirttiin, minne tultuaan sanoi:
»On se omituinen tuo herra. Ei luvannut tuoda kahvia tuonne sisälle,
tänne isoon joukkoon sanoi tulevansa juomaan.»
-- On se omituisen luontoinen, sanoi isäntä. Ei ollut ennen vanhaan
tuommoisia herroja, tuo osaa olla herra ja ihminen eikä vain paljas
virkakone.
-- Ei niitä sakeassa ole vielä nykymaailmassakaan tuon luontoisia
herroja, sanoi asioitsija. Ei se lähde missään talossa sisälle, perheen
pirttiin se vain työntyy ja siellä lasten kanssa hupsuaa. Vaikka ne
olisivat likaisiakin, ei se siitä välitä. Aikuistenkaan ihmisten kanssa
se ei semmoisiin tavallisiin jäykkiin tarinoihin kauaksi antaudu muuta
kuin sen mikä asiaa on. Kaikki muut tarinat se sekoittaa leikillä.
Mutta siinä talossa, missä lapset ovat likaisia, se ei usein antaudu
syömään, se tietää, että kaikki muukin on likaista.
-- Eihän nämä meidänkään lapset niin läpikuultavan puhtaita ole, mutta
rupesihan tuo täällä syömään, sanoi Hetvi ja esiliinallaan pyyhki Matin
leuasta ruoan jätteitä.
-- Hm. Kyllä nämä ovat herraslapsia siihen verraten mitä joissakin
salotaloissa. Muuta ei ole puhdasta kuin silmän valkuaiset ja hampaat
suussa... Kysyi se minulta tännekin lähtiessään, pitääkö ottaa evästä,
joka merkitsi sitä, minkälainen on talo. Mutta minä sanoin, että ette
tarvitse evästä, kyllä sitä on talossa. Ja hyvin tuo näkyy
viihtyvänkin.
-- Niinhän tuo näyttää. On kuin Liposen lintu, virkkoi Hetvi ja riisui
Matilta vaatteita.
Aamulla oli päivä jo likellä, kun herra naureskellen paitahihasillaan
salkku kädessään tuli pirttiin ja suoraa päätä meni kahvipöytään, missä
miehet olivat jo juoneet. Hetvi ja tytöt olivat lopettelemassa. Emäntä
toi siihen juustoleipävadin ja uunin suusta otti kirkkaan pannun, josta
täytti kupin. Mutta ennenkuin herra rupesi juomaan hän alta kulmiensa
silmäsi ympäri pirttiä, näkyisikö Moosesta ja Mattia. Niitä ei
kuitenkaan näkynyt jalkeilla, ja niin hän rupesi juomaan ja sanoi:
»Täyttäkäähän toki isännänkin kuppi. Ettekö näe, miten surkeasta
naamasta se katselee, kun näkee meidän tässä yksinämme rekottelevan?»
-- Ei se juuri enää aivan jyvänsärkemättömänä rautahampaana ole, sanoi
emäntä kahta kuppia täyttäessään. Sitten hän vilkaisi asioitsijaan ja
sanoi:
-- Tässäpä on toisellekin herralle kuppi kuumaa.
-- Eihän sitä me isännän kanssa juuri aivan saamattomia olla, mutta
eihän se lisä luotaan lykkää, sanoi asioitsija kiertyessään pöydän
taakse ja istuutuessaan vastapäätä herraa. Siihen asioitsijan viereen
istui isäntäkin ja vetäisi eteensä kahvikupin, johon pudotti kolme
sokeripalaa, ja alkoi lusikalla hämmennellä.
Herra rykäisi nyt ja sanoi:
-- Oletteko te isäntä täällä tuon Maunon kanssa mitään kauppoja
suunnitelleet? Tämä talutti minut tänne kuin vanhan härjän vainiolleen
vakojaan kyntämään.
-- Onhan sitä ollut meillä täällä senkinlaista tuumaa, virkkoi isäntä.
-- Se taitaa sitten olla kuten Mauno on minulle kertonut. Saisinko
nähdä tämän tilan tilusten kartan? Mauno sanoi teillä olevan, sanoi
herra totisemmin.
-- Kyllä, sanoi isäntä ja lähti hakemaan.
Emäntä ja Hetvi kuulivat asian ja rupesivat kiireimmiten tyhjentämään
pöytää.
Siihen isäntä levitti kartan, joka peitti melkein kaksi syltä pitkän
pöydän.
Herra nousi nyt seisaalleen ja silmättyään huudahti: »Hohoh! Onpa siinä
kokoa!»
-- On siinä kokoa, mutta noita soita siinä on paljon, sanoi Mauno.
Herra viiletteli sormellaan kuvioita ja tuokion perästä sanoi:
-- Onhan tässä kuiviakin maita. Missä maissa sinä olet käynyt?
Mauno osoitti sormellaan karttaan ja sanoi: »Noissa maissa olen käynyt
ja matkallani nähnyt monta näitä kumpuja.»
-- Ja näissäkö on hyvä metsä?
-- Kyllä niissä on kieltämättä niin hyvä metsä, että parempaa emme ole
nähneet. Kahdeksantoista tai kaksikymmentä metriä saa mitata tukkia
yhdestä rungosta ja suurin osa on semmoisia, että miehen kaksi syltä ei
yllä ympäri. Eikä kirveen jälkiä näy. Sanalla sanoen niissä kuivissa
maissa on julman hyvät metsät, mutta noita soita, kuten kartassakin
näkyy, on paljon.
Herra otti nyt laukustaan harpin ja messinkisen mittakaavan. Sitten
harpilla mitteli ristiin isoimpia maita ja paperin kappaleeseen
kirjoitti numeroita. Kartan takapäässä olevaa Lainiokangasta kun joutui
mittelemään, niin Mauno sanoi: »Siinä ei kuulu koko laajuudelta olevan
yhtä vankkaa metsää, mutta koko tällä sivulla, tuolla ja tuolla ja
tuolla ja tuollakin kuvoilla kuuluu olevan samanlainen metsä kuin
näissäkin maissa.»
-- On niissä metsää näissäkin louhikkoharjanteissa, on niin julmia
honkia, että löytyneekö hevosta niistä neljän sylen pituista palasta
vetämään, sanoi Hemmi.
Herra ei ollut kuulevinaan, mittasi vain ääriään myöten
Lainiokankaankin, kun huomasi ne louhikkosärkänteet vähäpätöisiksi.
Sitten kysyi: »Entäs nämä korvet, minkälaisia ne ovat?»
-- Ne ovat jylhiä korpia eikä niissäkään ole kirvestä käytetty, sanoi
Hemmi.
Herra mitteli korvetkin ja merkitsi paperilappuun. Viimein sitten
kartan kartanopäässä olevaan, monta neliökilometriä laajaan maahan
viittasi sormellaan ja sanoi: »Entäs tämä maa?»